Maataloudesta

 

Suomessa maataloustuottajien vaikeudet ovat kasvaneet kestämättömiksi. Monet viljelijät ovat joutuneet vararikon partaalle ilman omaa syytään. Maataloustuotteiden markkinahinnat ovat romahtaneet Venäjän viennin romahdettua. Kaupan ja teollisuuden puristuksissa tuottajahinnat eivät usein kata edes kustannuksia. Maaseutuviraston tukimaksujen myöhästyttämiset ja selittelyt ovat olleet monelle maatalousyrittäjälle viimeinen pisara.


Vaakalaudalla on usein oman toimeentulon lisäksi myös mielen tasapaino ja perheonni. Tilanne on vakava myös turvallisuuspoliittisesti. Suomen täytyy pitää huolta ruuantuotannosta myös mahdollisina kriisiaikoina. Maanviljelijät tuottavat yhteisen ruokamme ja ylläpitävät hyvinvoivaa maaseutuympäristöä. Jotkut ovat joutuneet lopettamaan, vaikka haluja ja osaamista jatkamiseen olisi. Monet jatkavat työtään voimiensa äärirajoilla. Ovatko he joutuneet maailmanpolitiikan ja ruuan halpenemisen maksajiksi?


Mennäänpä Suomesta rapakon taakse…


Moni muistaa USA:sta vain autot ja metropolit kuten New Yorkin. USA on kuitenkin maa, jossa on myös valtavat määrät luontoa, maaseutua ja vesistöjä. Väljemmilläkin alueilla asutaan ja harjoitetaan monennäköistä liiketoimintaa. USA:ssa on hieman vähemmän järviä kuin Suomessa, 123 000 kpl, mutta se korvaa vesistövajettaan 250 000 joellaan, joiden osalta yhteispituus ja rantakilometrit lasketaan miljoonissa. Lisäksi tulee vielä 20 000 kilometriä meren rantaa. Alueen laajuuden vuoksi myös ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeet vaihtelevat suuresti. Suurten järvien eteläpuolelle kasvaa luonnostaan lehtimetsää ja pohjoispuolella havumetsää, pohjoisrannikolla on tundraa. Tasankoalueilla Texasista Albertaan on preeriaa, kuivaa mutta viljelykseen kelpaavaa maata. Läntisissä osissa on erilaisia aro-, aavikko- ja vuoristoilmastoja. Länsirannikon pohjoisosissa ilmasto on viileä ja sateinen, Kaliforniassa taas vallitsee Välimeren ilmasto.


USA:ssa on muutakin maataloutta kuin Iowan ja Texasin suurtilat. Wyomingin osavaltiossa maatilojen keskikoko on yli tuhat hehtaaria, ja sekä Kaliforniassa että Iowassa on molemmissa yli 6000 tilaa, joiden liikevaihto on reilusti yli miljoonan dollarin. Valtaosa amerikkalaisista maatiloista on kuitenkin pieniä ja keskikokoisia, kooltaan nykyisiin suomalaisiin maatiloihin verrattavissa. Maatilojen keskikoko USA:ssa on 177 hehtaaria ja alle 40 hehtaarin tiloja on pitkälti toista miljoonaa. Pohjois- Carolina on esimerkki osavaltiosta, jossa maatalous on suurin teollisuudenala. Kymmenen miljoonan asukkaan osavaltion työntekijöistä viidennes saa toimeentulonsa maataloudesta. Maatilojen määrä on 57 000 ja keskikoko 65 hehtaaria. Pienien ja pienehköjen maatilojen suuri määrä tarkoittaa, että käytännössä Yhdysvalloissa reilusti yli miljoonalla maatilalla harjoitetaan muutakin liiketoimintaa kuin karjanhoitoa tai viljanviljelyä. Moni farmari on osa-aikainen yrittäjä jollain muulla sektorilla: kaivurimies, osa-aikainen metsäkoneurakoitsija, tienauraaja, luontosafarien järjestäjä jne. Samanaikaisesti kun Yhdysvalloissa maatilojen keskikoko hiljakseen suurenee ja määrä on lievästi laskusuunnassa, maatalouden liitännäiselinkeinojen määrä on kasvussa.


Näin kerrottuna Yhdysvaltojen maatalous vaikuttaa mahtavalta, ja sitähän se onkin, mutta myös ongelmia riittää. Niistä muutamia ovat ilmastonmuutos, kuivuus, kastelun aiheuttama pohjavesivarantojen väheneminen, valtava ylituotanto, veden saastuminen sekä torjunta-aineiden ja happosateiden aiheuttama maaperän pilaantuminen. Ylituotanto voi saada aikaan sen, että esimerkiksi maidontuottajan jokainen maitolitra tuottaa tappiota.


Maajussit eivät pääse ongelmia pakoon missään. Tämä näkyy myös kantrimusiikissa. Vallitseva synkkyys ilmenee hyvin Marty Stuartin ja Connie Smithin tekemässä, ja Martyn ja Merle Haggardin esittämässä kappaleessa ”Farmer’s Blues” vuodelta 2003   "https://www.youtube.com/watch?v=n1xXfHwzpXM" 


”Kuka ostaa minun vehnän, kuka ostaa minun maissin, jotta ruokkisin lapseni kun he syntyvät,
siemeniä ja likaa, rukoillen sadetta, sille olisi käyttöä.
Kynnän maata, katselen taivaalle, puhun Jumalalle ja ihmettelen miksi,
mutta se on ainoa tapa elää minkä tiedän, tämä viljelijän blues (synkkyys/alakulo).
Näen vuodenaikojen tulevan ja menevän, ne lähettävät sadetta, tulta ja lunta.
Olen armoilla kaiken, silti elämäni valitsen, joskus riiputan päätäni ja itken.
Sinä iltana juna kulkee ja toivon, että se vie minut kauas, tämä viljelijän blues.
Traktori on rikki, aita on alhaalla. Laitan puvun päälleni ja lähden kaupunkiin,
pyytäen lainaa, ja tiedän hyvin, että he saattavat kieltäytyä.
Mutta takaisin kotiin, olet silti vierelläni, huolestunein silmin,
odottaen minua, rakastaen huolet pois, tämä viljelijän blues.”

Pitkästä päivästä ja huonosta tienestistä kertoo myös Big Kennyn ja John Richin (Big & Rich) vuonna 2002 tekemä kappale ”Amarillo Sky” jonka Jason Aldean esitti debyyttialbumillaan vuonna 2005   "https://www.youtube.com/watch?v=kc823UD0LeU" 

”Hän nousee ylös ennen aamunkoittoa, lähtee mukanaan lounas ja termospullo täynnä kahvia,
jälleen yksi päivä pölyiseen sumuun, jonka polttavat säteet ympäröivät hänet.
Diesel on kullan arvoista, ja vilja halvinta mitä on ikinä myynyt, pitää silti yrittää…
Traktorilla jälleen uusi kierros, hän vetää auraa maata pitkin, lähettää ilmaan uuden rukouksen,
Herra, en koskaan valita, en koskaan kysy miksi, älä anna unelmieni (pellolla) kuivua,
täällä alla Amarillon taivaan.
Se raemyrsky vuonna -83 teki hänen perheelleen tuhoja, mutta hän jatkaa ja pysyy vahvana,
kuten isä ja isoisä tekivät ennen häntä.
Polvillaan rukoilee joka ilta, anna kasvien ja lasten kasvaa, koska se on kaikki mitä osaan.
Traktorilla jälleen uusi kierros, hän vetää auraa maata pitkin, lähettää ilmaan uuden rukouksen,
Herra, en koskaan valita, en koskaan kysy miksi, älä anna unelmieni (pellolla) kuivua,täällä alla Amarillon taivaan.”

Itsepäisestä maajussista kertoo Robin Brandan ja Steve Foxin kappale “Daddy Won't Sell the Farm”, jonka Montgomery Gentry levytti vuonna 1999   "https://www.youtube.com/watch?v=1tb1ngTYl60" 

”Lehmät pääsevät irti ja kulkevat läpi pikaruokalan parkkipaikan,
ja isä saa puhelun kauppakeskuksesta, jonne lihasikojen haju kulkeutuu myötätuuleen.
Kun hänen traktorinsa tukkii liikenteen, ei vastaanotto ole lämmin.
Kaupunki kasvaa hänen ympärillään, mutta isä ei myy tilaa.
Et voi työntää kiveä ylös jyrkkää mäkeä, et voi vetää juuria kun ne kasvavat niin syvällä.
Hän tulee elämään ja kuolemaan silmässä kaupungin myrskyn. Isä ei myy tilaa.
Hän työskenteli ja raatoi vuonna -68, hän osti nämä pellot ja puut.
Hän kasvatti maissin ja rakensi ison punaisen ladon ja sai terveen perheen.
Hän oppi rakastamaan metsiä, joita ei saa vahingoittaa.
Tämä on kouriintuntuvasti hänen ympärillään, mutta isä ei myy tilaa.
Eräänä päivänä hän aikoo jättää kaiken tämän minulle ja minä aloitan oman haaran sukupuuhun.
He saavat viestin kirjoitettuna ladon kattoon, isä ei myy tilaa.
Et voi työntää kiveä ylös jyrkkää mäkeä, et voi vetää juuria kun ne kasvavat niin syvällä.
Aiomme elää ja kuolla, silmässä kaupungin myrskyn, isä ei myy tilaa.
Tiedät että maalaispoika pärjää.”
Maajussien jälkikasvun kaipauksesta muualle kertoo Roger Murrahin ja Mark Alan Springerin kappale ”Where Corn Don't Grow”, jonka Waylon Jennings levytti vuonna 1990 ja Travis Tritt vuonna 1996 https://www.youtube.com/watch?v=_X9im4le6Bg

”Istuimme kuistilla harmaan talon, jossa olen syntynyt ja kasvanut,
katsellen pölyisiä peltoja jossa isäni raatoi joka päivä.
Ehkäpä satutin häntä kun sanoin ”Isä, tuolla muualla on paljon jota en tunne.
Oletko koskaan unelmoinut elämästä siellä, missä maissi ei kasva?”
Hän vain istui siellä hiljaa katsellen suosikkikahvikuppiaan.
Näin ristiriitaisten tunteiden myrskyn hänen silmissään, hän katsoi ylös ja sanoi
"poika tiedän ikäsi ja luulet että elämä täällä kulkee liian hitaasti, ja luulet,
että löydät vastauksen sieltä, missä maissi ei kasva.
Kovat ajat ovat todellisia ja pellot pölyisiä kaikkialla missä kuljet,
voit muuttaa mielesi kun huomaat, että rikkaruohot ovat korkeat siellä, missä maissi ei kasva.”
Tunsin syyllisyyttä kun isä kääntyi ja käveli takaisin taloon.
Olin vasta 17 silloin, mutta ajattelin, että tiesin enemmän kuin tiedän nyt.
En voi sanoa, etteikö hän olisi varoittanut minua, kaupunkielämä on kuin kova rivi kuokkia.
Eikö olekin hassua, miten unelmat kääntyvät ympäri paikassa, missä maissi ei kasva.
Kovat ajat ovat todellisia ja pellot pölyisiä kaikkialla missä kuljet,
voit muuttaa mielesi kun huomaat, että rikkaruohot ovat korkeat siellä, missä maissi ei kasva.”

Maajusseista katoavana kansanrotuna kertoo Tommy Connorsin, Don Rollinsin ja D. Vincent Williamsin kappale ”The Last of a Dying Breed”, jonka  Neal McCoy levytti vuonna 2005   "https://www.youtube.com/watch?v=uSYtkUnqRoM" 

”Hän on kylmän oluen juoja, peuran ja hirven metsästäjä, koiran paras ystävä,
pylvään reiän kaivaja, minttunuuskan purija, John Deere-lippis-sporttimies.
On talo mäellä, lampi pelloilla, keskellä maissirivien sekamelskan,
elää raataakseen, siitä kunnia tekijälle, hänet kaikki tuntevat.
Viimeinen kuolevan rodun, huolehtii pellot ja korjaa aidat,
taivas tietää vihaan ajatella sitä että sukupolvi voisi päättyä,
mutta jos hän voi niin hän menee historiaan… viimeisenä.
Haalarin käyttäjä, parkitut kyyneleet, alas kohti veteraanisalia,
kakkuvuoan nuolija, kypsän tomaatin poimija,
lastaa heinää paalaimesta perävaunuun syksyllä.
Torille kokoontuvat aamunkoitteessa asukkaat, hedelmänmyyjät ja meijerin akat,
kaikki tuntevat heidät ja rakastavat heitä, Luoja minä kaipaan häntä jos he katoavat.
Hän on kovaa työtä tekevä perheellinen mies,
mutta jos hän voi niin hän menee historiaan… viimeisenä.”


Miksi siis viljellä? Yhden vastauksen antaa Illinoisista kotoisin oleva trio The Henningsens, joka koostuu isä Brianista ja hänen lapsistaan Aaron ja Clara. Omatekemä kappale ”Why I Farm” on trion uudelta levyltä ”World's on Fire” joka ilmestyi 2.6.2016   "https://www.youtube.com/watch?v=jEb7nJ9DqqA" 

”Hän tuntee jokaisen kiven, johon aura on iskenyt,
otsa hiessä kerättynä ne ovat kasassa ladon vieressä,
maa on hänen sydämessään ja hän harvoin valittaa,
polvillaan rukoilee sadetta.
Yllään pölyinen vanha autotakki ja valot ladossa,
työssä iltamyöhään ja ylhäällä ennen aamunkoittoa,
Jokaisesta miehestä on tarina ja se tarina jatkuu,
isoisästä uuteen syntyvään poikaan.
Siksi viljelen koska se on verissä kuten auringonvalo ihollani,
minun on tarkoitus olla sellainen, jollainen olen aina ollut,
se on enemmän kuin vain elämistä, se on minun tapani elää,
ja se kasvaa kuin siemen sydämessäni, siksi minä viljelen.
Me painamme töitä kunnes joku jarruttaa, tulva -93 ja kuivuus -88,
Luojalla on ajoitus jonka vain Hän tietää,
ensi vuonna vilja kasvaa uudelleen.
Vaikka maailma ravistelee ympärilläni, niin minä olen vakaa,
niin kauan kun pystyn, minä työskentelen tällä tavalla.
Vaikka taivas tulee lähelle ja pitää sinua otteessaan,
tämä elämä on vain osa suurta suunnitelmaa.
Siksi viljelen koska se on verissä kuten auringonvalo ihollani,
minun on tarkoitus olla sellainen, jollainen olen aina ollut,
se on enemmän kuin vain elämistä, se on minun tapani elää,
ja se kasvaa kuin siemen sydämessäni,
ja elää kauan minun jälkeeni, siksi minä viljelen.”

 

 

 

 

 

 

Tarinaa Ameriikan suomalaisista siirtolaisista

Ensimmäiset Amerikkaan muuttaneet suomalaiset kuuluivat ruotsalaisiin retkikuntiin, jotka jo 1640-luvulla perustivat "Uuden Ruotsin" siirtokunnan Delaware-joen varrelle, nykyään saman nimiseen osavaltioon. Yhteensä sinne muutti 500-600 suomalaista pääasiassa Ruotsin ja Norjan metsäseuduilta. Näiden jälkeläisiä oli pennsylvanialainen John Morton (1725-1777), joka oli yksi Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajista vuonna 1776. Seuraavat Yhdysvaltoihin tulleet suomalaiset olivat lähinnä merimiehiä ja kullankaivajia.

Uuden siirtolaisuuden alkuvaiheet liittyvät sisällissodan jälkeiseen aikaan USA:ssa. Sisällissodan tuhojen korjaaminen ja yleinen teollisuuskehitys maassa vaativat uutta työvoimaa muualta maailmasta. Tällöin massamuotoinen muuttoliike USA:han muodostui paitsi vanhojen alueiden tulokkaista myös eteläisen ja itäisen Euroopan tulokkaista.

Varsinaisen siirtolaisuuden Suomesta Amerikkaan katsotaan alkaneen vuonna 1864, jolloin neljä siirtolaisryhmää, jotka olivat muuttaneet Norjan kautta, asettui asumaan pääasiassa Minnesotaan. Pian tämän jälkeen saapuivat ensimmäiset siirtolaiset Michiganin kaivosalueille. Tässä osavaltiossa on eniten suomalaisten jälkeläisiä. Jo 1870-luvulla oli kysymys massamuutosta. Yhdysvaltoihin asettuneet suomalaiset houkuttelivat luoksensa yhä enemmän väkeä aikaisemmilta kotiseuduiltaan, samanaikaisesti kun kaivosyhtiöiden ja varustamoiden agentit suostuttelivat ennen kaikkea nuoria miehiä ja naisia muuttamaan uuteen maahan. Suurinta siirtolaisuus oli vuosina 1899-1913, jolloin enimmillään tuli yli 20.000 siirtolaista vuodessa. Heistä noin 2/3 oli miehiä.

Muuttajista yli puolet oli Pohjanmaalta. Muita huomattavia maastamuuttoalueita olivat Lappi, Oulun läänin länsiosa ja Ahvenanmaa. Pohjanmaan lähtijöiden suuri määrä johtui siitä, että siellä syntyvyys oli korkeaa ja vastaavasti elinkelpoisten maatilojen määrä rajallinen väestön kokoon ja toisaalta myös esikoispoikia suosineeseen tilojen perimisjärjestelmään nähden. Yhtälö tuotti isoja määriä maattomia ja tulevaisuudettomia poikamiehiä. Myös tervanpolton hiipuminen ja venäläistämistoimenpiteet (mm. pelko Venäjän armeijaan joutumisesta) ensimmäisen sortokauden aikana 1898-1905 olivat yksi tekijä suomalaisessa muuttoaallossa. Joku saattoi myös lähteä "häijyä akkaa pakoon" ja toinen karkuun rikosta. Muutto suureen tuntemattomaan USA:han edusti tässä valossa vapautumista moninaisista henkisistä kahleista.

Esimerkkejä siirtolaisten määrästä eräistä Euroopan maista Yhdysvaltoihin vuosina 1821-1929 (miljoonaa ihmistä):    Saksa 5,9    Irlanti 4,6    Italia 4,6    Itävalta-Unkari 4,1    Englanti 3,3
Venäjä 3,3    Ruotsi 1,1    Norja 0,8     …………….    Suomi 0,35

Uudet tulokkaat tulivat kielellisesti vierailta alueilta, joten heidän sopeutumisensa oli hidasta esimerkiksi Brittein saarten tulokkaisiin verrattuna joilla oli kielitaito valmiiksi olemassa. Lisäksi he usein saapuivat myös maista, joissa teollistuminen oli USA:ta vähäisempää tai vaihtoehtoisesti teollistuminen ei ollut edes kunnolla alkanut. Brittiläisperäiset tulokkaat saapuivat kaivosyhteisöihin oloista, jossa kaivostöihin vaadittava ammattitaito oli jo valmiiksi hankittuna. Ilmiö näkyikin selvänä englanninkielisiltä alueilta tulleiden työntekijöiden suosimisena parhaita vakansseja jaettaessa. Britit ja irlantilaiset olivat usein työnjohdon arvostetuissa töissä siinä missä uudet tulokkaat olivat jopa kategorisesti alennettuja kaivoksien huonoimmin palkattuihin ja myös vaarallisimpiin työtehtäviin. Varsinkin kaivostyö oli vaarallista, pahin onnettomuus, jossa suomalaisia oli mukana, tapahtui Wyomingin Hannassa vuonna 1903. Onnettomuudessa menehtyi 169 kaivosmiestä, joista 93 oli suomalaisia.

Suomalaiset siirtolaiset valitsivat asuinpaikkansa usein aikaisemman ammattinsa mukaan. Räätälit ja myös muut käsityöläiset työskentelivät New Yorkissa, Bostonissa (Massachusetts), Clevelandissa (Ohio) ja Chicagossa (Illinois). Merimiehistä tuli 1860- ja 1870-luvuilla usein rakennustyöläisiä satamakaupunkeihin, kun taas sadoittain työläisiä päätyi Mainen kivilouhimoihin. Suomalaisperäiset metsätyöläiset olivat yleisiä pohjoisissa osavaltioissa, ja Fitchburg (Massachusetts), Detroit (Michigan) sekä Chicago (Illinois) tarjosivat työtä teollisuustyöntekijöille. Osasta tuli kalastajia Washingtonin ja Oregonin osavaltioissa, suomenruotsalaisista lähinnä Washingtonissa. Kaivosteollisuus oli suurimpia työnantajia; kuparikaivospaikkakuntia olivat Calumet, Hancock (alueeseen liittyy nimi Kuparisaari), Marquette, Ishpeming, Negaunee ja Ironwood Michiganissa, Etelä-Dakotassa oli kulta- ja hopeakaivoksia ja Montanassa ja Wyomingissa hiilikaivoksia. Kaliforniassa suomalaisia työskenteli kultakentillä tai hedelmäviljelyksillä. Naisille oli tarjolla varakkaiden perheiden kotiapulaisen paikkoja sekä työtä mm. tekstiiliteollisuudessa ja länsirannikon kalanjalostuslaitoksilla. Myös kaivoskaupungeissa ja metsätyömailla oli asuntoloita, joissa tarvittiin ruuan laittajia, siivoojia ja pyykin pesijöitä. Useimmiten suomalaisnainen ei kuitenkaan ollut piikana kovin pitkään, tämä johtui avioliiton solmimisesta. Suomalaisia miehiä oli Amerikassa huomattavasti enemmän kuin naisia. Suomalaiselle naiselle oli siis ottajia, ja useimmiten suomalaisnainen otti myös avioliittotarjouksen vastaan oltuaan muutaman vuoden piikomassa. Ja kuten syntyperäisten amerikkalaistenkin keskuudessa myös suomalaissiirtolaisten keskuudessa oli vallitsevana tapana se, että perheenäiti ei käynyt kodin ulkopuolella työssä.

Asettuessaan uuteen maahan suomalaiset olivat kahden ristitulen välissä. Yhtäältä heitä koski USA:n uuteen siirtolaisuuteen liitetty epäluulo, toisaalta myös käsitykset suomalaisista syrjäänvetäytyvinä kummajaisina, joilla lisäksi oli sosiaalisesti vaikeuksia sopeutua uusiin oloihin. Tämä yhdistelmä tuotti pitkään hengissä säilyneitä myyttejä varhaisista amerikansuomalaisista mongoleina, väkivaltaisina
alkoholisteina ja amerikkalaista yhteiskuntaa vastaan kääntyneinä radikaaleina. Eräs hyväksi havaittu tapa ratkaista ongelmia olikin perustaa omia asutusyhteisöjä raivaamattomiin korpimaihin kaivosalueiden lähipiirissä. Esimerkiksi Minnesotaan perustettiin suomalaiskylät Kaleva, Lonnrot, ja Salo. Michiganiin kylät Kaleva, Nisula, Toivola ja Tapiola sekä Wisconsiniin Oulu ja Waino. Kulttuuri ja käytetty kieli olivat alkuun puhtaasti suomalaisia. Samoin Suomesta periytynyt, omavaraisuutta ja omaa rauhaa alleviivannut ”oma tupa, oma lupa” –käytäntö.

Yleisesti sanottiin, että Amerikka oli paratiisi naiselle, mutta helvetti miehelle ja hevoselle. Vähitellen useista raskaissa metsä- ja kaivostöissä olleista tuli maanviljelijöitä keskilänteen. Vuonna 1920 sai noin 25 % suomalaisista toimeentulonsa maataloudesta. He omistivat silloin noin 15.000 tilaa, joista noin 75 % oli Minnesotassa, Michiganissa ja Wisconsinissa ja noin 17 % Tyynen Valtameren rannikolla. Saksalaisten (140.000), ruotsalaisten (60.000) ja norjalaisten (50.000) tilojen määrään verrattuna oli suomalaisia tiloja varsin vähän.

Lähtömaan suomalainen kulttuuri näkyi ja kuului suomalaisasutusten rakenteessa. Ensimmäiset rakennukset olivat yleensä saunoja ja niitä käytettiin myös asuinrakennuksina ennen varsinaisten päärakennusten valmistumista. Varhaisten suomalaisfarmien rakennusten asettelu noudatteli sekin Suomesta opittuja malleja. Päärakennusten, pihakaivojen, navettojen, maakellareiden,
ulkohuussien ja saunojen sijoittelu tiloilla oli vastaavaa kuin taaksejääneillä suomalaisilla maatiloilla. Huomattavaa on myös, että suomalaiset muuttivat myös USA:n itä- ja länsirannikoille urbaaneihin olosuhteisiin. Lisäksi kaivostöiden vähetessä 1910- ja 1920-luvuilta alkaen muuttovirta kävi
voimakkaana etenkin Etelä-Michiganin ja varsinkin Detroitin autotehtaiden suuntaan paremman palkan vuoksi.

Suomalaisten nähtiin vetäytyvän ja jättäytyvän liiaksikin omiin oloihinsa. Toisin kuin muilla etnisillä ryhmillä, varsinkaan ensimmäisen sukupolven amerikansuomalaisilla ei ollut palavaa tarvetta löytää tapoja muiden ryhmien kanssa kanssakäymiseen tai uusien tapojen opetteluun. Suomalaisuus koteloitui sellaiseksi kuin se oli Suomessa ollut. Kasvatus oli saatu Suomessa ja paikalliset olot alkoivat vaikuttaa ensimmäisen sukupolven siirtolaisiin ja heidän jälkeläisiinsä vasta myöhemmässä vaiheessa. USA:han tullessaan he olivat vielä tavoiltaan ja tottumuksiltaan puhtaasti suomalaisia. Sisäänpäin kääntyneisyys ja oudot lähtömaan tavat jättivät jälkensä suomalaisten myöhempäänkin maineeseen alueella. Vielä 2000-luvulla englanninkielisessä tutkimuskirjallisuudessa Michiganin ja Minnesotan varhaisista suomalaissiirtolaisista saatetaan käyttää nimitystä ”jackpine savages” (takametsien raakalaiset).

Amerikansuomalaisuuden vahvoiksi miellettyjä piirteitä olivat kuitenkin farmeilla karaistunut kova
työmoraali ja perusrehellinen luonne. Maaseudun työteliäs ja fyysisesti vahvaksi arvioitu amerikansuomalaisuus oli nuorille naisille työnsaantia edistävä valttikortti, jolla palvelusväkeä etsivät kaupunkilaiset hurmattiin. Pelkkää auvoa ei tämäkään arki aina ollut. Useimmat tytöistä olivat ylityöllistettyjä, alipalkattuja ja monin tavoin ylenkatsottuja. He kuitenkin raatoivat nöyrästi
työpäivänsä täyteen. Kaupunkilaistytöillä ei kuitenkaan ollut niitä ominaisuuksia, joita maaseutulaiset arvostivat: ”Annie vihasi kaikkea farmeihin ja takametsiin liittyvää. Hän teki sen myös meille selväksi. Ladossa ei voinut nukkua luteiden vuoksi, eikä kiipeillä puissa koska ikää oli liiaksi (kaksitoista vuotta!), vesi oli liian kylmää uitavaksi ja navetassakin haisi liikaa, jotta vasikoita olisi voinut tulla katsomaan. Hevosella ei voinut ratsastaa eikä farmin maitoa juoda koska se tuli lehmästä. Lampaat tekivät Annien hermostuneeksi koska ne tuijottivat häntä”.

Onkin ilmeistä, että kaupungin ja maaseudun väliset raja-aidat olivat 1930-luvun pulavuosien Michiganissa vielä melkoisen suuret. Jos Detroitissa käytettiin sisä-WC:tä ja moderneja keittiölaitteita, oli metsäkylät vielä vailla tällaisia hienouksia. ”Tomppelisuomalaisten”, maaseutumaisissa olosuhteissa eläneiden varhaisen vaiheen siirtolaisten ja heidän jälkeläistensä elämä olikin materiaalisilta osin hyvin niukkaa ja säännösteltyä.

Suomalaiseen siirtolaiskulttuuriin kuului aktiivinen järjestötoiminta: oli lukuisia uskonnollisia ryhmittymiä, raittiusseuroja, ja myös politiikassa suomalaiset olivat aktiivisia. Suomalaiset olivat erittäin aktiivisia vasemmistolaisia - esimerkkinä mainittakoon osallistuminen Yhdysvaltain ja Kanadan kommunistisen puolueen toimintaan. Kun nämä puolueet perustettiin, oli jäsenistä aluksi puolet Suomessa syntyneitä! Monia työnantajaia vihastutti se, että suomalaisten joukossa oli paljon vasemmistolaisia, sosialisteja ja myös IWW-läisiä (ammattiliitto Industrial Workers of the World).

Siirtolaisten kulttuuriin kuului myös oma kieli, fingliska/fingelska, joka oli sekoitus suomea ja englantia. Esimerkkinä mainittakoon hieman kärjistetty lause ”pussaa peipipoki kitsistä ronttiruumaan” = työnnä lastenvaunut keittiöstä eteiseen.

Koulu

USA:ssa syntyneet suomalaiset alkoivat jo paremmin sopeutua uuden maan tavoille. He oppivat uuden
kielen kouluun mennessään. Alueen kouluissa varhaiset amerikansuomalaiset olivat muiden
siirtolaisryhmien tapaan pakon edessä. Uutta kieltä oli pakko oppia, vaihtoehtoja ei enää ollut. ”Jos puhuit sanankin suomea, jouduit jälki-istuntoon”. Maahanmuuttajista ja heidän jälkikasvustaan haluttiin tehdä ”hyviä amerikkalaisia”, sekalaisen etnisen kirjon sijaan. Eristäytymisen tai monikielisyyden aika olisi ohi,
kansakuntien ”sulatusuunissa” alettiin kasvattaa uutta ylpeää etnisyyttä; yhtä yhteistä kieltä puhuvia ja jaettua historiaa tunnustavia amerikkalaisia.

Englannin kielen muodostuminen toiseksi käyttökieleksi helpotti loogisella tavalla kanssakäyntiä ympäröivien alueiden vieraiden kansallisuuksien kanssa.

Kuparisaari

On kuitenkin hyvä muistaa, että suomalaisista paikannimistä ja kulttuurisista jäänteistä huolimatta aluet on varhaisesta asutushistoriastaan lähtien olleet voimakkaasti myös monietninen yhteisö. Alkuperäisväestön, intiaanien eli ”inttien” kuten amerikansuomalaiset heitä kutsuivat, lisäksi alueella vaikutti jo varhaisesta teollistumisen ajasta lähtien suuria määriä muita kansallisuuksia.

Esimerkiksi Kuparisaarella tarkoitetaan läntisen pohjoisniemekkeen aluetta Michiganissa, etenkin Houghtonin ja Keweenaw’n piirikuntia. Vahva suomalaisedustus näkyi ja kuului myös Ontonagonin piirikunnan alueella Keweenaw’n eteläpuolella. Saksalaiset saapuivat Kuparisaarelle jo 1840-luvulla, samoin varhaisiin tulijoihin kuuluvat Irlannin siirtolaiset. Myöhemmin kaivostoiminnan kasvaessa ja työllistäessä merkittävästi siirtolaisia, suomalaiset saapuivat Kuparisaarelle yhdessä muiden ”uuden siirtolaisuuden” ryhmien kanssa. Näistä tulokasryhmistä etenkin italialaiset ja kroatialaiset näyttäisivät olleen läheisessä yhteydessä suomalaisiin. Cornwallin alueelta Englannista tulleet britit ovat sittemmin muodostuneet suomalaisten ohella alueen valtaetnisyyksiksi. Edellä mainittujen ryhmien lisäksi myös Quebecistä saapuneet kanadanranskalaiset olivat näkyvä ryhmä Kuparisaaren elämänmenossa alueen varhaisessa historiassa. Vuoden 1910 väestönlaskennassa suomalaistaustaiset asukkaat olivat jo määrällisesti johtava etninen ryhmä Keweenaw´n piirikunnan alueella.

Merkittävänä voi pitää myös varhaisten amerikansuomalaisten panosta Kuparisaaren alueen maataloustoiminnan kehittämisessä. Kun työt kaivoksilla päättyivät, siirryttiin usein farmareiksi kaivosyhteisöjen läheisille alueille. Vielä tänä päivänä Kuparisaarella on mahdollisuus törmätä suomalaisen sukunimen omaaviin menestyviin mansikanviljelijöihin. Vastaavasti esimerkiksi saksalaiset aikanaan  juurruttivat alueelle panimoteollisuutta ja italialaiset vahvan leipomotradition.

Suomalaiset ja intiaanit

Yhdysvaltain koillisosassa sanottiin aikoinaan: ”Ulkona on niin kylmä, että siellä ei liiku kuin intiaani ja suomalainen.” Vielä jokunen vuosi sitten Chicagosta Illinois´n osavaltiosta löytyi ravintola, jonka edustalla kyltti ilmoitti: ”Sisäänpääsy kielletty intiaaneita ja suomalaisilta.” Minnesotassa puolestaan tunnetaan nykyäänkin erityinen puoliveristen väestö, joka kantaa nimeä findians.

Miksi ihmeessä juuri suomalaiset ja intiaanit on yhdistetty tällä tavoin? Suomalaissiirtolaisilla ja intiaaneilla on lukuisia samanlaisia ominaisuuksia ja piirteitä niin käyttäytymisestä ja luonteesta kuin fyysisistä ominaisuuksista. Molemmat elävät läheisessä suhteessa maahan ja metsään. Molemmissa on yliluonnollista voimaa ja sitkeyttä. Molemmat juovat viinaa kuumeisesti ja taistelevat barbaarisesti. Molemmat harjoittavat samanistista taikuutta ja rituaaleja, jotka kumpuavat syvältä kansanuskosta. Molemmat ovat salamyhkäisiä, luovat klikkejä ja pitävät vankkumattomasti kiinni omista sosiaalisista tottumuksistaan. Samankaltaisuus loi suomalaisten ja intiaanien yhteiselolle otollisen maaperän, ja läheisestä kanssakäymisestä on myös runsaasti kertomuksia ja dokumentteja niin 1600-luvulta Uuden Ruotsin siirtokunnasta kuin myöhemmältä ajalta Suurten järvien alueelta.

Vuonna 1640 saapuneessa retkikunnassa oli ainakin muutama suomalaisia. Näihin aikoihin Amerikan siirtokunnissa eli vasta noin 25 000 ihmistä, pääosin hollantilaisia ja englantilaisia. Ensi töikseen siirtolaisten piti hankkia itselleen elintilaa. Luutnantti Mauno Klinga johti joukkoa, joka lähti ostamaan maata alkuperäisväestöltä, unami-intiaaneilta. Unamit kuuluivat Pohjois-Amerikan koillisosien tärkeimpiin kansanryhmiin lenni-lenapeihin, jotka eurooppalaiset tunsivat paremmin delawareina. He nauttivat suurta kunnioitusta diplomaattisten taitojensa ansiosta, ja heidän kieltään käytettiin laajalti kauppakielenä. Kulta- ja hopeaesineillä, vaskikattiloilla ja kirveillä tulokkaat ostivat itselleen runsaat sata kilometriä pitkän kaistaleen Delawarejoen länsirannalta. Tosin intiaanit eivät ymmärtäneet maanomistuksen ideaa­ ja saattoivat siksi ”myydä” samoja alueita useallekin valtiolle.

1640- ja 1650-luvulla saapui satamäärin suomalaisia. Heitä tuli Savosta ja Pohjanmaalta, mutta myös Keski-Ruotsista, jonka erämetsiin kuningas Kustaa Vaasa oli jo 1500-luvulla määrännyt suomalaisia talonpoikia viljelymaata raivaamaan. Sittemmin myös sodat ajoivat täkäläistä rahvasta Värmlannin takamaille. Väen lisääntyessä Delawarejoen varteen syntyi neljä siirtolaa: Finland, Lapland, Uppland ja Takamaa. Erämaiden asuttamisessa ruotsalaisten mielenkiinto loppui lyhyeen. Tähän tarkoitukseen sopivat paremmin kaskiviljelyyn erikoistuneet sitkeät suomalaiset. Toisin kuin keskieurooppalaiset ja ruotsalaiset, joista monet olivat tottuneet kaupunkeihin ja idylliseen maaseutuun, suomalaiset tunsivat metsissä olonsa kotoisaksi.
Ja sekös kiinnosti delawareja. Heidän näkövinkkelistään metsäsuomalaiset poikkesivat radikaalisti muista eurooppalaisista. Suomalaiset olivat heistä hyvin samankaltaisia kuin he itse. Intiaanien lailla suomalaiset metsästivät, kalastivat ja keräsivät marjoja. He rakensivat asumuksiaan samoin riuskoin ottein ja raivasivat viljelymaata kaskea polttamalla.

Suomalaiset ottivat myös oppia alkuperäisasukkailta. He omaksuivat paikallisia metsästystaitoja ja alkoivat hyödyntää heidän eksoottisia ravinnonlähteitään, kuten haisunäätää, pesukarhua ja pussirottaa. Ulkoinen olemuskin yhdisti. Suomalaiset kulkivat mokkasiineissa ja pukeutuivat peurannahkaan ja turkiksiin, joista intiaanit tyypillisesti tekivät vaatteensa. Metsäinen hengenheimolaisuus tarjosi eväitä jouhevalle kanssakäymiselle. Suomalaiset kävivät delawarien kanssa vaihtokauppaa karjalla, viinalla, kankailla, tuliaseilla, turkiksilla ja rohdoskasveilla. Jotkut suomalaiset oppivat puhumaan delawarea ja alkoivat toimia tulkkeina. Heitä tarvittiin muun muassa avioliittoja solmittaessa. Myös suomalaisten tiedetään menneen naimisiin delawarien kanssa. Sitä perua ovat findiaanit.

Ensimmäiset Pohjois-Amerikan siirtolaiset asuivat teltoissa ja maamajoissa. Sitten Uuden-Englannin puritaanit ja hollantilaiset alkoivat rakentaa asuntoja lankuista. Suomalaiset ryhtyivät puolestaan heti tultuaan salvomaan hirsiä. Suorakaiteen muotoinen hirsipirtti oli alun perin skandinaavien ja venäläisten suosima rakennustyyppi, jonka suomalaiset talonpojat olivat ottaneet omakseen. Uudisasutuksen oloissa se oli ideaalinen asuinsija. Yksi mies saattoi parissa viikossa rakentaa mökin metsään. Pystytys ei vaatinut nauloja, hirsien raot saattoi tilkitä sammalilla, maan polkea permannoksi ja harjakaton peittää turpeilla.
Onkin vahvoja perusteita olettaa, että juuri Uuden Ruotsin suomalaiset kehittivät hirsirakennustekniikkaa paikallisiin oloihin. Esimerkiksi delawaret alkoivat mahdollisesti jo 1600-luvulla tehdä ”isoja taloja”, kuten he hirsirakennuksiaan kutsuivat. Mallina toimi, kuinkas muuten, suomalainen hirsipirtti. Suomalaisten ja intiaanien mökeistä kehittyi lopulta prototyyppi, jonka 1700- luvun alussa käynnistynyt muuttoliike kuljetti yli Appalakkien vuoriston muualle Amerikkaan. Kestävät hirsitalot paljolti selittävät legendaarisen Lännen valloituksen onnistumista. Hirsilinnakkeet ja uudisasukkaiden hirsimökit preerialla ovat meille kaikille tuttuja lännenelokuvista.

Suomalaisten ja intiaanien välillä vallitsi myös omaperäinen, sananmukaisesti lämminhenkinen side, sillä kummatkin rakastivat saunomista. Intiaanit kutsuivat saunaansa hikimajaksi. Se rakennettiin kupolin muotoon taivutetuista oksista ja peitettiin biisonintaljoilla. Paremman puutteessa myös kota tai maamaja kävi tarkoitukseen. Saunominen vahvisti heimon yhteenkuuluvuudentunnetta ja elähdytti päälliköiden kokouksia. Hikikylvyillä parannettiin sairauksia ja lihassärkyjä, mutta vähintään yhtä tärkeä oli henkinen ulottuvuus, sillä kylpiessä noudatettiin tarkkaa rukousrituaalia. Intiaanit saattoivat aluksi ihmetellä silmät ymmyrkäisinä savusaunoja, mutta yhteinen hikoiluperinne tuki sielunveljeyttä. Tästä todistavat jo nimet, joita intiaanit uusista naapureistaan käyttivät. Kun heille valkeni, että suomalaiset pitävät löylyistä, he alkoivat puhua hikimajaihmisistä tai valkoisista, jotka ovat samanlaisia kuin he. Suomalaissiirtolaisten kanssa paljon tekemisissä olleet ojibwayt kutsuvat suomalaisia vieläkin nimellä madoodoowininiwag, ’he, jotka saunovat paljon’. Perimätieto kertoo myös suomalaisten ja intiaanien yhteisistä saunomishetkistä.

Suomalaisten ja intiaanien rauhanomaista rinnakkaineloa tuki ratkaisevasti se, että maankäytöstä vallitsi yhteinen käsitys. Kummatkin olivat tottuneet uskomaan jokamiehenoikeuteen: ympäröivän luonnon antimet kuuluivat kaikille. Sen sijaan muille eurooppalaisille ja varsinkin englantilaisille maanomistus muodosti yhden tärkeimmistä yhteiskunnan kulmakivistä. Tästä syystä he säätelivät tiukasti maankäyttöä ja metsästystä.  He kielsivät intiaaneilta metsästyksen, marjastuksen ja kalastuksen alueillaan, jotka katsoivat saaneensa omistukseensa. Intiaanit joutuivat siirtymään karummille seuduille, ja kokonaiset heimot kuolivat nälkään ja tauteihin. Siten niin delawaret kuin muut intiaaniheimot tulivat paremmin toimeen Uuden Ruotsin asukkaiden kuin muiden eurooppalaisten kanssa. Tästä puhuu paljon se, että ensimmäisten intiaanisotien aikaan 1600-luvun loppupuolella intiaanit jättivät tuhoamatta suomalaisen asumuksen aina, kun se kohdalle osui.

Ruoka

Aluksi siirtolaisten alueilla 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa oli sekoitus kaikenlaisia etnisiä ryhmiä, jotka olivat juuri saapuneet lähtömaasta. He katsoivat toistensa tapoja, ruokia ja tottumuksia epäluuloisesti ja joskus jopa halveksuen. Kesti pitkään ennen kuin ryhmät hyväksyivät toistensa ruokatavat. Esimerkkinä kulttuurisesta sekoittuneisuudesta ja jopa uusien alueellisten merkityksien synnystä mainitaan yleensä Pohjois-Michiganin nimikkoleivonnaisen, ”pasty”-nimisen piirakan, ympärillä käyty moniääninen keskustelu. Pasty on alun perin brittiläinen Cornwallin kaivostyöläisten alueelle tuoma, helposti kaivoksiin kuljetettavissa oleva yksinkertainen lounasruoka ja siitä ovat versionsa tehneet useat alueen etniset ryhmät. Pastyt paistetaan uunissa ja niiden täytteinä toimivat etnisistä versioista riippuen erilaiset lihat, lanttu, peruna, muut juurekset ja sipuli. Suomalaiset ja cornwallilaiset pastyt https://www.youtube.com/watch?v=GwIbYxCFu48 tunnetaan alueella vielä 2010-luvullakin https://www.youtube.com/watch?v=e8rB2aKoDqI .

Italialainen ruoka näytti  istuneen amerikansuomalaiseen makuun aluksi parhaiten. Spagetti oli oma lukunsa. Se maistui hyvältä ja suomalaiset omivat sen ruokalajin heti itselleen. Pikkulapsille se oli kovempi pala, jotkut kutsuivat spagettia itku kurkussa matolaatikoksi. Paksumpi makaroni muistutti sitten toukilta.
Vastaavasti saksalaislähtöinen keittiötaito näyttäisi tulleen hyljeksityksi. ”Limburger-juusto tuoksui niin pahalle, että tuntui käsittämättömältä miten kukaan voisi syödä niin mädäntynyttä ruokaa”. Samoin kiinalaisen ruoan suhteen ilmeni vastalauseita.

Jos saksalaisjuusto ei maistunut suomalaisille tai jos pelkkä valkosipulin tuoksu tai oliivit saivat varhaiset asutustilalliset voimaan pahoin, on todennäköistä, että muut ryhmät katselivat amerikansuomalaista ruokapöytää yhtälailla suurella ihmetyksellä. Varsinkin kaikki Suomesta tulleet kalapohjaiset perinneherkut eivät näyttäisi ihastuttaneen. ”Kalanpääkeitto, raakana nautittu kalanmäti tai viili eivät välttämättä olleet heidän suosikkejaan”. Amerikkalainen valtakulttuuri pikaruokaloineen tuli alueille myöhempinä aikoina.  Pastyt  ja  spagetit  saivat  rinnalleen  teolliset  hampurilaiset  ja pikaruokakulttuurin, joten maahanmuuttajasukupolven omat lapsensa katsoivat jo karsaasti äidin kautta periytyneitä suomalaisherkkuja kalanpääkeittoineen ja muine omalaatuisuuksineen.

Musiikki

Alkuvaiheen kuorot ja kansanlaulajat USA:n suomalaisalueilla olivat käytännössä esillepanoiltaan ja
esitysmateriaaleiltaan vastaavia kuin Suomessa. Uuden kansanmusiikin, kuplettiperinteen ja kanteleensoiton voi arvioida välittyneen uudelle mantereelle, osaksi tunnettujen musiikkipersoonien
Arthur Kylanderin https://www.youtube.com/watch?v=I1SFxZaHfg4
http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/artikkelit/arthur_arkadius_kylander_-_amerikansuomalainen_kupletisti.pdf ja
Hiski Salomaan https://www.youtube.com/watch?v=0B1cnFILBDs
http://www.nrgm.fi/artikkelit/hiski-salomaan-matkassa/ myötävaikutuksella. Heidän voi arvioida saaneen suomalaisesta kuplettiperinteestä ennen kaikkea yleisiä musiikillisia ja humoristiseen lähestymistapaan liittyviä vaikuttimia. Tekstien syvemmissä sisällöissä molemmat olivat kuitenkin jo selkeämmin maahanmuuttajanäkökulmasta uusissa oloissa maailmanmenoa kartoittavia poliittisia siirtolaislaulajia.  Polkka, sottiisi ja valssi olivat myöhäistä 1800-luvun lopun mannereurooppalaista tuontitavaraa. Kantele oli kuitenkin uhanalainen esine, eräs kertoi veljiensä käyttäneen äidin kanteletta kotitilan pihalammessa purjeveneenä itserakennetuin mastorakennelmin kohenneltuna.

Osa lähtömaan perinteestä säilyi, osa korvautui uusilla vaikuttimilla. Haitarin, kanteleen tai viulun sijaan toisen sukupolven soittimiksi vakiintuivat USA:n populaari- ja kansanmusiikkiperinteisiin läheisemmin liittyen kitara, banjo, dobro ja huuliharppu. Mukaan alkoi tulla hengellistä musiikkia, poliittisia lauluja, muiden etnisten ryhmien esityksiä sekä USA:n populaari- ja kansanmusiikkia. Esimerkiksi countrymusiikin varhaisiin helmiin kuuluva ”Maple On The Hill” https://www.youtube.com/watch?v=IrePlqJEcAw suomeksi laulettuna. Kulttuuriset lainat näyttäisivät kulkeneen vapaamuotoisesti etnisten ryhmien välillä
kansallisuuksista tai esitysten lähtömaista piittaamatta. Tällöin myös kulttuurien sekoittuminen on mitä ilmeisimmin ollut aktiivista ja vapaamuotoista, esimerkiksi Nikolina https://www.youtube.com/watch?v=eJ9O2rmvHxQ joka on alun perin ruotsalaista alkuperää. Lainailu on koskettanut myös suomalaista alkuperäismateriaalia. Kulkurin valssin voittokulku on yllättäen jatkunut
ympäri USA:ta esimerkkinä vaikkapa Peewee Kingin versio ”Vagabond Waltz” https://www.youtube.com/watch?v=2zYb9D9QGG0 . Laulun suosioon on todennäköisesti vaikuttanut WMPL-kanavalla kuullut suomalaisohjelmat musiikkiesityksineen. Amerikansuomalaisten piirissä kanava
tunnettiin hauskalla ”Vimpeli”-nimellä.

Musiikillisten tyylien ja vaikuttimien sekoittuminen etnisten ryhmien yhteiseksi omaisuudeksi ja uusiotyyliksi on saanut aikaan että musiikkia ja esitystapaa sanotaan polkabillyksi. Termi tarkoittaa USA:n keskilännelle tyypillisen polkkaperinteen yhdistymistä amerikkalaislähtöisiin hillbilly-tyyleihin. Peewee  King on polkabilly-tyylin yksi merkittävistä popularisoijista USA:n musiikkihistoriassa. Countrymusiikin piirin yleensä laskettava King (syntyjään Julius Frank Anthony Kuczynski) esitti aiemmalla urallaan polkkamusiikkia haitarilla ja hänen yhtyeensä levytyksissä on kuultavissa selkeitä vaikuttimia muilta etnisiltä ryhmiltä. Amerikansuomalaisista polkabilly-tyyliin katsottiin kuuluvan esimerkiksi Massin kaupungissa Michiganin yläniemekkeellä vuonna 1916 syntynyt Art Moilanen https://www.arts.gov/honors/heritage/fellows/art-moilanen . Kun Moilanen kutsuttiin 1980-luvulla Suomeen Kaustisten kansamusiikkijuhlille esiintyjäksi, oli hänellä jo vaikeuksia hahmottaa mitä ”tyypillistä amerikansuomalaista siirtolaismusiikkia” tilanneet tapahtumajärjestäjät hänen oikeastaan halusivat esittävän. Kuuluihan Moilasen repertuaariin runsaasti countrymusiikin vaikutteita siinä missä suomalaisia tai muiden etnisten ryhmien kautta omaksuttuja polkkia, valsseja ja sottiiseja erilaisine kansanlauluineen sekä humoristisine esityksineen.

Siinä missä jazz (esim. Bruno Laakon https://fi.wikipedia.org/wiki/Bruno_Laakko ja Tommy Tuomikosken
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tommy_Tuomikoski kaltaiset USA:ssa syntyneet toisen sukupolven muusikot) näyttäisi tulleen osaksi amerikansuomalaista musiikkiperinnettä, on countrymusiikin merkitystä selvitetty vähän. ”Kun tulin teini-ikään, vuoristomusiikki oli jo levinnyt kulovalkean tavoin kyläämme. Koska rahaa ei ollut käytettävissä, etenkään talvisin, me valvoimme kaiket yöt radiota kuunnellen. Virta radioihin saatiin autojen akuista. The Drifter (Del Rio, Texas),
The Callahan Brothers https://www.youtube.com/watch?v=hINTt4kP8gs (WWVA Wheeling, West. Va.), Patsy Montana https://www.youtube.com/watch?v=rAYwYscqXJQ ,
Skyland Scotty https://www.youtube.com/watch?v=XzzDhmmz__I ,
Lulu Belle https://www.youtube.com/watch?v=a5W8we6RHig ,
Linda Parker https://www.youtube.com/watch?v=1FXuFKFC0ZU (WLS Chicago),
Louise Massey https://www.youtube.com/watch?v=YtKfspVzchw (Des Moines),
Uncle Dave Macon https://www.youtube.com/watch?v=Dqjl8Q61bA8 ja
The Dixie Dew Drop https://www.youtube.com/watch?v=oNEpWDjFHjM (Grand Ole Opry) tulivat tutuiksi sitä kautta. Eikä pidä unohtaa Carter Familya https://www.youtube.com/watch?v=ewnfWoSQz3o (WJJD Chicago). Me tunsimme kaikki sen ajan nimet”.

”Suomalaisalueilla vaikutti 1920- ja 30-luvuilla ”The Hinkie Dinkies” –yhtye. Orkesteri oli amerikansuomalainen ja se soitti suomalaisia kansanlauluja ja hillbilly-musiikkia. Nykyisin ”hillbilly-musiikkia” kutsuttaisiin bluegrassiksi. Ehkäpä ainoa määräävä ero suomalaisessa kansanmusiikissa ja bluegrassissa on kieli. Yhteistä taas on tietty surumielinen tunnelma. Yhtye tuli toiselta suomalaisalueelta. Tavaramerkkinä olivat ranskalaiset baskerit, jotka oli uhmakkaasti kallistettu toisen silmän päälle ”.

Bluegrass, hillbilly ja sitä seurannut countrymusiikki, sekä varhainen western swing näyttäisivät tehneen toisen sukupolven amerikansuomalaisiin joka tapauksessa suuren vaikutuksen. Esimerkiksi 1990-luvulla julkaistuun Copper Country –kokoelmalevyyn https://www.amazon.com/gp/product/B0024KMUMA?ie=UTF8&*Version*=1&*entries*=0 , jonka esittäjistä ainakin Tab ja Clint Maki https://www.youtube.com/watch?v=mw1R7KKwKGA
https://www.amazon.com/gp/product/B003A0BSRG?ie=UTF8&keywords=Clint%20Maki&qid=1456181687&ref_=sr_1_1&s=dmusic&sr=1-1-mp3-albums-bar-strip-0 sekä Jay Oja ovat
suomalaissukuisia. Muista levyn amerikansuomalaisista esittäjistä esimerkiksi Dick Storm (Richard Tuisku) https://www.gpo.gov/fdsys/pkg/CREC-2002-10-17/html/CREC-2002-10-17-pt1-PgE1905-3.htm on kunnostautunut countrymusiikin esittäjänä ja palkittuna radioalan ammattilaisena Kuparisaarella. Minnesotan Iron Range -alueella myös radiossa toiminut  Bobby Aro https://www.youtube.com/watch?v=Wj7-yplYbJs mausti ilmaisuaan niin kantrimusiikin kuin fingelskankin keinoin.

Amerikansuomalaisten perinteen kerääjistä yksi tärkeimmistä on ollut Jingo Viitala
https://www.youtube.com/watch?v=1EtUx5HKG4w 
https://www.youtube.com/watch?v=w1eSj4rp0AU 
(oik. Jenny Viitala Vachon, 29.5.1918 Toivola, Michigan – 10.6.2009), jonka lainauksia tässä tekstissä on. Hän oli amerikansuomalainen muusikko, artisti, kirjailija ja paikallishistoroitsija. Viitalalle myönnettiin vuonna 1988 Michigan Heritage -palkinto. Viitala esitti lauluja suomeksi, englanniksi ja fingelskaksi, ja käänsi amerikkalaisia kansanlauluja suomeksi. Viitalan tuotantoa on levyttänyt muun muassa J. Karjalainen Polkabilly Rebels -levyllään.

Suuri osa Amerikan suomalaisista asuu Michigan's Upper Peninsula alueella ja tunnetaan nimellä yoopers.
Tässä hieman yoopers-vitsejä: http://www.usaring.com/yooper/yooper.htm

Suomalainen siirtolainen lähti siis Amerikkaan saadakseen hyvin palkattua työtä. Miten haaveet toteutuivat? Suuri osa Amerikkaan jääneistä suomalaisista siirtolaisista saavutti varallisuustason, joka ylitti huomattavasti sen tason, minkä esimerkiksi hänen perheeseensä kuuluneet Suomessa saavuttivat. Otettakoon esimerkiksi auton hankinta. Useimmat suomalaissiirtolaiset hankkivat oman auton 1920-luvulla - samaan ikäluokkaan kuuluneet Suomeen jääneet vasta 1960-luvulla.

Joka viides lähtijä palasi Suomeen, ja palanneiden joukossa oli paljon tyhjätaskuja. Mutta oli myös niitä, jotka onnistuivat toteuttamaan haaveensa. Tästä kertoo se, että esimerkiksi Oulun seudulta suurin osa 1900-luvun alussa tehdyistä maakaupoista toteutettiin Amerikasta hankitulla rahalla. Useimpiin muihin siirtolaisiin verrattuna suomalaiset menestyivät huonosti. Yksi osasyy oli englannin kieli, joka tuotti suomalaisille vaikeuksia enemmän kuin moneen muuhun siirtolaisryhmään kuuluneelle. Farmarien osalta selitys on se, että suomalaiset tulivat Amerikkaan vasta siinä vaiheessa, kun parhaat maatalousalueet olivat jo muiden hallussa.

 

 

 

 

 

JUURIMUSIIKKIA KANTRISTA KANSANMUSIIKKIIN

Mitä on roots eli juurimusiikki? Se on hieman epämääräinen käsite, joka viittaa populaarimusiikin alkuperään. Juurimusiikiksi kutsutaan varsinkin sellaisia pohjoisamerikkalaisen kansanmusiikin ja varhaisen populaarimusiikin tyylejä, jotka ovat vaikuttaneet rockmusiikin syntyyn ja kehitykseen. Tällaisia ovat varsinkin blues, kantri, bluegrass ja folkmusiikki eri muodoissaan.

Käsitelläänpä muutamia asioita juurimusiikin ympäriltä:

Blues  on afroamerikkalaisen musiikin tyylilaji, joka syntyi afroamerikkalaisen hengellisen musiikin, työlaulujen (merimies- cowboy- ja rautatielaulut) ja valkoisten Britanniasta tuomien kerronnallisten balladien pohjalta. Bluesin lähtökohdat Afrikasta  liittyvät savannivyöhykkeen kielisoitinten käyttöön ja sademetsäalueen lyömäsoitinmusiikkiin. Blues vaikutti suuresti  niin jazzin, bluegrassin kuin kantrinkin syntyyn.

Kantrimusiikki on Yhdysvaltojen eteläosissa syntynyt musiikkityyli, jonka juuret ovat perinteisessä folkmusiikissa (mm. old time, mountain music ja hillbilly), black gospelissa ja bluesissa. Nykykantrin voidaan katsoa syntyneen 1940-luvulla Tennesseessä, jossa Appalakkien country-boogie ja Teksasin western swing kohtasivat. Tämän tunnusmerkkejä ovat alusta saakka olleet Fender Telecaster -sähkökitara ja sen tallamikrofonin tunnusomainen naukuva sointi, rytmikäs 2/4 tai 4/4 -tahtilaji, voimakas basso - joko pystybasso tai bassokitara - sekä laaja akustisten soitinten valikoima. Laulut ovat voimakkaasti melodisia, ja sanoitukset käsittelevät usein työväenluokkaisia aiheita.

Oldtime oli alunperin maalaisväestön ja syrjäseutujen asukkien hauskanpitomusiikkia, juuret ovat Appalakeilla soitetuissa eurooppalaisperäisissä viulusävelmissä. Niitä esittivät aluksi siis viulistit, myöhemmin string bandit (usein banjo, viulu, kitara, mandoliini) ja lauluyhtyeet lähinnä etelävaltioiden alueella. Yhtenäistä laulustoa alueelle levittivät mm. showkiertueet, hengelliset liikkeet, kiertävät kauppiaat ja eri syistä paikasta toiseen vaeltavat työläiset ja työttömät.

Appalakkien vuoristomusiikkiin sekoittuivat kelttisiirtolaisten mukanaan tuoma kansanmusiikki, mustien blues ja jazz  sekä kaikenväristen gospel. Kelttien viulu ja afrikkalaista alkuperää oleva banjo yleistyivät soittajien keskuudessa, kitara ja mandoliini vasta 20-luvulla. Syrjäisen sijainnin takia Appalakkien alueen omaleimainen vuoristolaismusiikki eli mountain music säilyi omanlaisenaan. Karua vuoristoelämää elävöitettiin soittamalla ja laulamalla työpäivän päätteeksi ja jumalanpalveluksissa. Kappaleet ja soittotaito kulkivat perinteisesti isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Latotansseissa vierailevien string band/old time -pelimannien suorituksia seurattiin silmä kovana ja vasta radion yleistyttyä 1920-luvulla muusikot saivat merkittävästi lisää vaikutteita.

Hillbilly on halventava nimitys Yhdysvaltain maaseudun valkoihoisille asukkaille ja varsinkin Appalakkien vuoristoseudun asukkaille. Hillbillyllä tarkoitetaan alun perin USA:n eteläosien eurooppalaissiirtolaisten vuoristoseutujen kansanmusiikkia erotuksena afrikkalaisamerikkalaisista tyyleistä.

Bluegrass on musiikkityyli, jossa on vaikutteita vanhemmasta yhdysvaltalaisesta populaarimusiikista sekä irlantilaisesta ja skottilaisesta kansanmusiikista. Bluegrass on yleensä akustista musiikkia jossa käytetään muun muassa banjoa, viulua, kitaraa, mandoliinia, kontrabassoa ja joskus myös dobroa. Rummut ovat harvinaisuus, ja rytmiä antaa vaihtobasso. Suuri osa bluegrass-musiikin viehätyksestä perustuu rytmikkyyteen, kaksi- tai kolmiäänisen laulun harmoniaan sekä yksinkertaiseen, tarttuvaan melodiaan, jota varioidaan taitavasti eri soittimilla.

Gospel ja spirituaalit: Ensimmäiset Pohjois-Amerikan afroamerikkalaisen musiikin muodot olivat mitä todennäköisimmin hengellisiä. Orjilta oli ankarasti kielletty omien uskontojen harjoittaminen, joten ainoaksi mahdollisuudeksi jäi yrittää omaksua kristitty valtauskonto siten, että sen piirissä voitaisiin toteuttaa omia totuttuja uskonnonharjoittamisen tapoja. Näiden kirkkojen menot poikkesivat alusta asti valkoisista esikuvistaan: laululla, estottomilla ilon ilmaisulla ja tanssilla oli niissä periafrikkalaiseen tapaan keskeinen asema. Spirituaalit perustuivat englantilaisiin hymneihin, joita yhdisteltiin ja muokattiin varsin joustavasti korvakuulolta laulettaessa. Musta gospelrepertuaari syntyi bluesin ja spirituaalin yhdistelmästä. Uusi musiikki oli korostetun rytmikästä, mitä vanhemmat uskovat saattoivat pitää sopimattomana.

Cajun tarkoittaa Yhdysvaltain Louisianan alueen ranskankielisen väestön ruoka- ja musiikkikulttuuria. Musiikin juuret pohjautuvat kanadanranskalaisiin balladeihin ja kreolilaiseen kansanmusiikkiin. Jälkimmäisessä on vaikutteita Ranskasta, Espanjasta, paikallisilta intiaaneilta ja orjuuden kautta Afrikkalaisista rytmeistä. Musiikin voimakkaaseen sykkeeseen yhdistyy värikäs ja vahva harmonikan ja viulun käyttö.

Texmex  on ruoka- ja musiikkiperinne, joka syntyi Yhdysvaltojen eteläosissa Texasin ja Meksikon rajaseuduilla. Musiikkiin kuuluvat tunnusomaisesti harmonikka, kitara ja basso, sen juuret syntyivät saksalaisten, puolalaisten ja tsekin uudisasukkaiden toimesta, kun he muuttivat Texasiin maatöihin ja Pohjois-Meksikon rautatietyömaille tuoden harmonikkoja mukanaan. Tauoilla työmiehet soittelivat valsseja ja polkkia, joita paikalliset meksikolais-amerikkalaiset eli chicanot kuuntelivat. Vähitellen harmonikkoja alettiin tehdä paikallisin voimin. Masurkoista alkoi kehittyä "corridoja", lauluja rakkaudesta ja vihasta ja harmonikkaa käyttävä tanssimusiikki alkoi laajeta Teksasin laaksosta Pohjois-Meksikoon.

Juurimusiikkiin kuuluu myös se alkuperäinen aito kansanmusiikki eli intiaanien musiikki.

Pysyitkö kärryillä? No, en minäkään.  Sanoma voidaan kuitenkin kiteyttää siihen miten musiikkia tehdään. Jos musiikki tulee sydämestä, sillä on juuret. Jos rahalla, niin juuria ei ole. Mikä sitten on oikeaa kantria ja mikä ei ole? Edelleen, jos sinusta musiikin kuuntelijana tuntuu siltä että se on, niin silloin se on. Sanokoon siihen joku puritaani silmääntökkijä vaikka mitä. Mikä oikeastaan on kantrin ja vaikkapa Appalakkien kansanmusiikin ero tai yhteys? Juuret, jos niitä on tai ei ole. Uudella nykykantrilla ei aina ole juuria.

Miksi unohdettaisiin perinteinen hyvä musiikki? Miksi aina pitää luoda uutta jotta me unohtaisimme sen vanhan ja hyvän? Kun minä ostan vaikkapa kantrilevyn, niin se säilyy minulla vuosikymmeniä. En minä osta sitä viikoksi ja vie sitten sitä divariin, ja osta uutta.  Rahanperkele pilaa musiikin. Sillä tuotetaan sinulle Carrie- ja Taylor-teinirakkausbiisejä, joita sitten takinkääntäjä Dolly tulkitsee lisää… Kun tutkit Billboardin kantrin albumilistaa viikoittain niin raha nostaa listalle missejä ja lippalakkipäitä, jotka eivät tiedä elämästä mitään ja joiden musiikki kumisee tyhjyyttään. Rahalla tuotetaan myös idealtaan tyhjiä laulukilpailuja ja televisiosarjoja esim. Nashville, ja musiikit sitten nostetaan Billboard-listalle. Miksi minä ostaisin kaikkea tällaista musiikkia? Miksi kaiken pitää muistuttaa paska-Salkkareita? Miksi sinulle tuotetaan seksillä kurjaa rhythm and blues-jollotusta?

Missä on aito asia!!!

Otetaanpa esille vaikkapa Chris LeDoux.  https://www.youtube.com/watch?v=eb7mrkU3Hvs  Miehelle musiikki ei ollut pääasia vaan ratsastaminen. Musiikkia ja levyjä tehtiin ja niitä myytiin rodeopaikoilla vain sen vuoksi, että saataisiin rahaa tärkeämpään tekemiseen. Musiikki oli täynnä elämänmakua ja se kertoi miehestä ja intohimosta työhön. Chris oli suuruus monella eri tapaa, niin musiikin tulkitsijana kun rodeoratsastajanakin. Missä on nyt tällaiset miehet?

Kun kaikessa uudessa kantrissa ei ole juuria niin niitä löytyy muualta, ehkä oikeasta bluesista, kansanmusiikista (vaikkapa kelttiläisestä), taikka Texas-musiikista. Ei siis ihme että moni kantriartistikin tekee/kokeilee bluesia, kun levy-yhtiöt eivät anna kantrin tekoon mahdollisuuksia. Kokeileehan moni rokkarikin kantria ja ilmoittautuupa vielä vapaaehtoisesti kantrin ”pelastajaksi”.  

Miksi kansanmusiikki sitten pelottaa? Kuuntele vaikka Rhiannon Giddensin https://www.youtube.com/watch?v=vzALY2pDbqY levy viime vuodelta ”Tomorrow Is My Turn”. Se on täynnä hengellisiä spirituaaleja ja siirtolaisten tuomia kansanmusiikkihelmiä. Artisti on mukana mountain music-yhteyeessä nimeltä Carolina Chocolate Drops. https://www.youtube.com/watch?v=FVIaiADsyYo Yhdessä Dom Flemonsin  ja Justin Robinsonin kanssa he saavat ihmeitä aikaan pienellä kokoonpanolla ja totaalisella heittäytymisellä. Bändin suhtautuminen perinnemusiikkiin on hieno. Perinteet toimivat oppaana, mutta muusikot eivät pakene omaa aikaansa museoidun folkin turruttavaan syleilyyn. Tämä on etappi jatkumossa joka ulottuu Afrikkaan ja orjalaivojen kautta Amerikan Yhdysvaltain aamuhämäriin. Chocolate Dropsin jäsenet pääsivät sisään musiikkityyliin paikanpäällä vanhempia artisteja kuunnellen. Heidän kohdallaan kyseessä oli 80-vuotias viulisti Joe Thompson, joka oli itse oppinut soittamaan kuuntelemalla lapsena aikuisten peltotöiden jälkeistä soittoa.

Vuonna 1989 perustetun skottilaisen Wolfstonen https://www.youtube.com/watch?v=FuK0RFv2gnM tyyli on celtic rock. Juuret löytyvät viulisti Duncan Chisholmin ja kitaristi Stuart Eagleshamin pubi- ja kansanmusiikki sessioista. Poikien ympärille alkoi sitten bändi rakentua.
Kuuntele myös samaan hengenvetoon vielä vuonna 2005 julkaistu Bruce Springsteenin  https://www.youtube.com/watch?v=DZWIJOU44Vc “We Shall Overcome: The Seeger Sessions”.
Niin, ja The Notting Hilbilliesin https://www.youtube.com/watch?v=Bj2N-9JzBz8 albumi “Missing... Presumed Having a Good Time” vuodelta 1990.

Onneksi on sentään vielä Alan Jackson  https://www.youtube.com/watch?v=tmmsPtG9v8U jonka uusi levy ”Angels And Alcohol” jaksoi valaa uskoa että vielä me noustaan… Kirjoittamaani asiaan Alan Jackson ja George Strait ottivat kantaa jo vuonna 1999 äänitetyssä "Murder on music row" -duetossaan https://www.youtube.com/watch?v=ny3K9irFC5k nokkelalla ja hauskalla tavalla. Aidon kantrimusiikin murhannutta tekijää ei koskaan saada kiinni. Ei löytynyt rikospaikalta Nashvillen music row'lta sormenjälkiä, ei edes murha-asetta, silminnäkijöitäkään ei ollut, mutta joku sen kuitenkin teki. Tappoi kantrimusiikin, vei sen sydämen ja sielun. Ei soi enää viulut, eivätkä steelkitarat valita. Tilalle miksattiin rokkikitarat ja jytäisät rummut. Näin siinä kävi, syyllistä ei koskaan rangaistu, tämä pääsi kuin koira veräjästä.

Tämä tarina taisi olla tällaisen synkän vanhan miehen synkkä yksinpuhelu…

 

 

 

 

 

Rivi vaiko kantririvi?

 

Jo 1600-luvulla tanssittiin kansantansseja – niin piirissä kuin rivissäkin - eripuolilla Eurooppaa, esimerkiksi Englannissa ja Ranskassa. Neliössä tanssittava katrilli on löytänyt tiensä niin Suomeen kuin Amerikan mantereellekin.

 

Amerikan (nykyinen USA:n alue) muualta tulleitten siirtolaisten (Britannia, Hollanti, Ranska, Espanja, Portugali) väkiluku kasvoi vuodesta 1700 vuoteen 1760 noin 250 000:sta yli puolentoista miljoonan. Varsinkin itsenäistymisen jälkeinen 1800-luku oli nopean kasvun aikaa Yhdysvalloille. Uutta maata valloitettiin ja loputon virta siirtolaisia saapui itärannikon satamiin. Vuodesta 1803 vuoteen 1848 Yhdysvaltain pinta-ala lähes kolminkertaistui, kun uudisasukkaat valtasivat länttä. Vuonna 1860 Yhdysvalloissa asui 31 500 000 ihmistä, heistä 14 500 000 kuului viimeisen 20 vuoden väestölisäykseen. Karjan parissa toimivia erikulttuurisia cowboytakin laskettiin olevan 30 000 ja jotkut katsovat rivitanssin olevan lähtöisin heidän tanssiessa ja viihdyttäessä itseään ja muita lehmipoikia leirinuotiolla eri maiden kansantansseista peräisin olevilla kuvioilla.

 

Ensimmäinen rivitanssitekele näki kuitenkin päivänvalon vuonna 1957 Columbuksen kaupungissa Ohiossa. Swing-tyylinen Madison koostui kuuden askeleen perussarjasta ja vaihtelevasta määrästä muita osioita. Maineeseen tanssi nousi kun se esiteltiin The Buddy Deane Showssa vuonna 1960. Tanssista tuli suosittu niin Englannissa kuin Kamputseassakin. Tätä seurasivat 60-luvulla Floridassa tehty Hully Gully ja San Francisco Stomp, sekä englantilainen 30 Something

 

Ensimmäisiä kantririvitansseja kantrimusiikkiin alkoi tulla vuonna 1972, Michael Callahanin ja Dave Gettyn ehkäpä Charlie Danielsin musiikkiin tekemä Walkin' Wazi ja Ken Engelin Hank Jr:n musiikkiin tehty Cowboy Boogie aka Watergate. Tuosta alkaen näyttää myös olevan pientä sotaa siitä kuka on koreografioinut mitä, esim Cowboy Boogie on merkitty myös Kelly Burkhardtille. Monesti näissä epäselvissä tilanteissa toisena osapuolena on juuri ”Kentucky Ken” elikkä Kenneth Erle Engel, mies jota jotkut pitävät jopa ”Rivitanssin Isänä”, ja jonka kerrotaan jopa ohjanneen John Travoltaa countrytanssin saloihin Urban Cowboy-elokuvassa vuonna 1980.

 

Viisi vuotta ensimmäisten kantririvitanssien jälkeen vuonna 1977 alkoi diskomusiikki tulemaan rivitanssikuvioihin Saturday Night Fever-elokuvan myötä. Samana vuonna Jim Ferrazzano taikka Ken Engel koreografioi Tush Pushin ja vuonna 1978 ilmestyivät Gayle Brandonin Slappin´Leather (kuva 1 / kuva 2) ja Ken Engelin Tulsa Time. 1980-luvulla tansseja ilmestyi vielä harvakseltaan mutta 1990-luvulla Achy Breaky Heart, kantrimusiikin uudistuminen, musiikkien monipuolinen käyttö ja uudet koreografit (esim. Bill Bader, Jo Thompson, Max Perry) saivat rivitanssista aikaan maailmanlaajuisen ilmiön ja samalla tuottoisan bisneksen.

 

Onko sitten rivitanssin ja kantririvitanssin ero veteen piirretty viiva?

 

Country-western tansseihin katsotaan kuuluvan

-kantriparitanssit, western couple dancing, sisältäen Two Step, Waltz, Cha Cha, Polka, Ten Step, Schottische, East Coast Swing, West Coast Swing ja Nightclub Two Step.

-kantririvitanssit (tyyleinä esim. Two Step, Waltz, Cha Cha, Polka, East Coast Swing, West Coast Swing) ja

- square-tanssi, perinteinen tai moderni neliötanssi johon juontaja muodostaa pareille musiikkiin kuuluvat kuviot.

 

Line Dance eli rivitanssi on syntynyt kantririvitanssista, mutta nykyään siihen on sekoittunut hyvin laajasti kaikkia eri tanssityylejä ja musiikkeja vakio- ja latinolaistansseista nykytanssiin ja street-tanssityyleihin (esim. pop, swing, rock and roll, disco, latin , rhythm and blues ja jazz).

 

USA:ssa muutamat tanssikoulut ovat nykyisin siirtyneet käyttämään termiä ”Tradline” tanssitunneista joissa opetetaan rivitanssia kantrimusiikkiin tai mennään vanhoja klassikko(kantri)tansseja.

 

Nyt kun Camp lähestyy, on aika huomata, että tanssiminen ei ole pelkästään nuorten puuhaa. Sinullakin on aikaa opetella Tush Push videolta Bud Cranfordin opastuksella, mies on ohjannut tanssia jo vuodesta 1985.

 

 

 

 

 

 

AJASTA JA MIEHISYYDESTÄ

 

Vanhemmilla ikäluokilla on tapana ikävystyttää nuoremmat kuoliaaksi kommenteilla siitä, miten vaikeaa elämä oli, kun he olivat nuoria. Esimerkiksi kouluun piti kävellä aina 30 km ylämäkeen molempiin suuntiin joka ikinen päivä ympärivuoden kestävissä lumimyrskyissä kantaen nuorempia sisaruksiaan selässään. Taikka isä raataa päivät pellolla ja illat tehtaassa. Viikonloppuisin hän käy sodassa. Äiti synnyttää kolmasti päivässä ja kaikilla lapsilla on rutto. Leluja ei ole, ruuaksi on kaarnaa ja tervaa ja lisäksi navetta palaa joka yö. Kaikesta tästä huolimatta väitetään että asiat oli ennen paljon paremmin. Näin se aika näyttää kulkevan. Kerrataan muutama tilanne miten asiat oli vuonna 1960 ja miten sama juttu on tänään vuonna 2015.

 

Tilanne 1: Kalle ostaa lentokoneen pienoismallin ja papattimattoja. Koottuaan koneen Kalle lataa sen papateilla ja heittää sen räiskyvänä katolta. Vuonna 1960 kone särkyy, kaverit hurraavat ja menevät tekemään samaa. Vuonna 2015 naapuri ilmoittaa asiasta sosiaalityöntekijälle, joka ilmoittaa asiasta myös Supolle, joka puolestaan ilmoittaa asiasta Finnairille. Perheen lomamatka Kalifornian Disneylandiin peruuntuu, koska Kallen luokalla ovat myös Ahmed ja Mohammed nimiset pojat, joiden kanssa Kalle on lentokoneleikkejään leikkinyt. Perheelle ja heidän muillekaan sukulaisille ei enää myönnetä viisumia USA:han

 

Tilanne 2: Ville rikkoo tahallaan ikkunan ja isä antaa Villelle selkäsaunan kaikkien nähden.

 

Vuonna 1960 Ville oppii olemaan tahallaan rikkomatta ikkunoita. Isona Villestä tulee yrittäjä. Vuonna 2015 Villen isä pidätetään ja saa rangaistuksen lapseen kohdistuvasta väkivallasta. Ville otetaan huostaan. Kuulusteluissa Villen sisko hätääntyy ja sanoo haluavansa isän takaisin koska rakastaa tätä. Virkailijat tulkitsevat tämän hyväksikäytöksi ja Villen isä joutuu vankilaan. Myös Villen sisko otetaan huostaan. Villen äidillä on suhde naapurin kansanedustajan kanssa josta 7 päivää saa hyvät lööpit. Isona Villestä tulee sosiaalitukien käytön ammattilainen.

 

Tilanne 3: Tiina kärsii päänsärystä ja tuo kouluun omat lääkkeet jotka ottaa välitunnilla.

Vuonna 1960 Tiina pystyy olemaan koko koulupäivän koulussa ja oppii uusia asioita. Vuonna 2015 rehtori soittaa paikalle poliisin ja huumekoiran. Tiinalle tehdään huumetesti, joka tuloksia ei kerrota kenellekään. Tiina ja vanhemmat velvoitetaan käymään huostaanoton uhalla perheterapiassa. Tiinan äidin määräaikainen työsuhde jätetään uusimatta, koska perheneuvolasta saa aikoja vain silloin, kun äidin pitäisi olla töissä.

 Tilanne 4: Ekaluokkalainen Saara kaatuu koulun pihalla, naarmuttaa polvensa ja jää paikalleenitkemään. Välituntia valvova opettaja Pentti huomaa asian ja menee lohduttamaan itkevää Saaraa puhaltamalla naarmuun ja kantamalla Saaran luokkaan. Vuonna 1960 jo minuutin kuluttua Saara on unohtanut kipeän polven ja pitää Pentti-opettajaa maailman parhaimpana, kilteimpänä ja mukavimpana opettajana. Isona Saarasta tulee ortopedian erikoissairaanhoitaja. Vuonna 2015 Saaran äiti näkee tapahtuman ja päättää nostaa jutun opettajasta joka käyttää hyväkseen oppilaitaan. Pentin tuomitsemiseen ei riitä näyttöä ja hänet vapautetaan syytteistä. TV:ssä esiintyvä lasten seksuaalisesta ahdistelusta väitellyt psykologi kertoo että vain 1 % todellisista tapauksista tulee esille ja kuinka vaikeaa on selvissäkään tapauksissa saada tuomiota. Pikkujouluista palaava vanhempainyhdistyksen miesjoukko pahoinpitelee Pentin, joka ei saa enää töitä mistään ja vaimo ottaa hänestä eron. Pentti-opettaja päättää elämänsä istumalla junanraiteille. 18 vuotta myöhemmin 25-vuotias Saara käy vieläkin terapiassa ja hoitavan psykologin mukaan menee vielä vuosia, ennen kuin hänestä tulee työkykyinen

 

Aika marssii eteenpäin myös Tracy Lawrencen kappaleessa ”Time Marches On” 

joka julkaistiin samannimisellä miehen neljännellä studioalbumilla vuonna 1996. Kappale kiipesi singlelistan ykköspaikalle kolmen viikon ajaksi ja albumikin möi multiplatinaa. Musiikin on tehnyt Bobby Braddock, jonka kynästä on lähtenyt 13 ykköshittiä artisteille George Jones, Tammy Wynette, Willie Nelson, Tanya Tucker, Marty Robbins, Blake Shelton ja Toby Keith. ”Time Marches On” kappaleessa mikään ei ole ajassa niin pysyvää kuin muutos. Sisko muuttuu kappaleen aikana vauvan nukuttamisesta iho-ongelmien kautta seksikkääksi mummoksi, veli intiaanileikeistä hipin kautta kolestrolisairaaksi, äiti ompelun opettelusta masennuksen kautta dementiaan ja isä oluen juomisesta ja radion kuuntelusta irtosuhteen kautta vaahteran alle.

 

Kaukana on se aika, kun suomalainen mies söi sipulimakkaraa, korjasi venäläistä autoaan, ryyppäsi lauantaisin ja heitti päivän päätteeksi perheensä lumihankeen. Kaukana on 60-luku, jolloin suomalainen mies kulki tönkössä talvipompassa ja hiihti sata kilometriä heti kun silmä vältti, silloin kun ei ryypännyt. Sen ajan miehellä oli huono itsetunto. Häntä hävetti kaikki ja hänet oli opetettu häpeämään kaikkea. Opettaja oli kiusannut häntä koulussa, kersantti intissä ja tehtaalla työnjohtaja. Lauantaisin hän ryyppäsi ja kiusasi omaa perhettään. Mitä sitten olivät tehneet tämän miehen isät?

 

He olivat imeneet itseensä omien isiensä ryssävihan jo pentuna istuessaan saunanlauteilla. Vanhemman polven suomalaisen miehen ainoa omanarvontunto perustui juuri sotamenestykseen ja insinööritaitoon. Suomalainen mies oli maailman paras työmies, teki parhaat talot, valoi parhaat sokkelit ja tappoi eniten ryssiä pinoon.

 

Miten sitten rakennetaan suomalaista nykymiestä? Gallupeilla tietenkin! Suomalaisilta nykynaisilta kysyttiin, mitä he arvostavat suomalaisissa nykymiehissä, ja mitä he eivät miehiltä hyväksy. Luotettavuus oli arvostetuin ominaisuus 71 %:n mielestä, seuraavina huumorintaju (53 %) ja huomaavaisuus (33 %), perässä seurasivat älykkyys (30 %), tunteikkuus (23 %) ja kärsivällisyys (22 %). Vähiten naiset arvostavat miehen meikkaamista (25 %) nuuskan käyttöä (20 %), tupakoimista (16 %) ja kauluksesta pursuavia rintakarvoja (14 %). Seksikkäimmillään nykymies on naisten mukaan 20–40-vuotiaana (81 %). Naisten toiveissa miehiltä kaivataan seksiin lisää hellyyttä ja toisen tarpeiden huomioimista (32 %) sekä pidempää esileikkiä (26 %). Ammateista naiset pitivät miehekkäimpänä palomiestä (37 %). Myös rakennusmies (13 %) ja poliisi (12 %) päihittivät murskaavasti niin poliitikon (0,3 %) kuin pankinjohtajankin (1 %).

 

Millainen on sitten suomalainen nykymies? Kun hän aamulla herää omasta sängystään, ensiksi hän silmänsä avatessaan huomaa palohälyttimen, jollainen pitää lain mukaan olla jokaisen makuuhuoneen katossa. Sen jälkeen hän syö aamiaisen keittiön pöydän ääressä katsellen ulos läpi kaksikerroksisen lämpölasin, joka on lain mukaan pakollinen jokaisessa talossa. Tiskaa nopeasti kahvikupin, jossa lukee kapinallisesti "Olen POMO" ja asettaa sen roikkumaan omaan koukkuunsa laissa pakolliseksi määrätyn sammustuspeiton viereen. Autossa hän ei kytke valoja, koska lain mukaan niiden on mentävä automaattisesti päälle. Turvavyön hän kiltisti kietoo ympärilleen, koska laki niin määrää. Handsfree, joka lain mukaan pitää ajon aikana olla, korvalla hän kaartaa tasan 40 km/h, koska laki niin määrää, kohti maantietä. Kaupassa hän ostaa ruoan lisäksi kaljaa, mutta joutuu odottamaan puolituntia, koska lain mukaan olutta ei saa myydä ennen klo 9 ja tupakka-askissa lukee "Tupakoitsijat tulevat impotenteiksi", koska laki niin määrää. Kaupasta palatessaan hän laittaa suuntavilkun oikealle ja pysähtyy autioihin liikennevaloihin, koska laki niin määrää. Sellainen on suomalainen mies.

 

Oikeasti hän haluaisi olla ihan muuta, sisällä murisee samanlainen ”Honky Tonk Man” kuin kahden kantrimiehen debyyttisinglessä. Johnny Hortonin single ilmestyi 1956, ja se kiipesi kantrilistalla yhdeksänneksi. Kappaleen ovat tehneet Johnny Horton, Howard Hausley ja Tillman Franks. Dwight Yoakamin versio ilmestyi 1986 päätyen Billboardin kantrilistalla kolmoseksi. Musiikin ”Honky Tonk Man”  elää nopeasti ja vaarallisesti eikä voi lopettaa, rahat pistetään kurkusta alas ja tyttöjä pyöritetään jukeboksin tahtiin, ja kun rahat on loppu, soitetaan kotiin että saako isä tulla takaisin…

 

 

 

 

 

 

 

 

HATTU

 

Meri-Lapin Country Campissa tulee olemaan paljon hattupäistä väkeä. Juuri se cowboy-hattu on amerikkalaisuuden ikoni. Kuinka hattu sai sitten alkunsa? Tarinan mukaan newjerseyläisen hattumaakarin poika v. 1830 syntynyt John Batterson Stetson matkusteli keskilännessä 1860-luvulla hoitamassa omaa terveyttään. Hän huomasi, ettei väestöllä ollut mitään yhtenäistä päähinettä vaan hatut vaihtelivat merimieslakista englantilaiseen knalliin. John hämmästytti matkatovereitaan pureskelemalla raakoja majavannahkoja ja kyhäämällä niistä itselleen vitsikkään lierihatun. Ensimmäinen stetson oli syntynyt. Sattumalta hatun ominaisuudet sopivat hyvin noihin koviin olosuhteisiin. Leveä lieri varjosti kasvoja, kaulaa ja hartioita auringolta ja tarpeen vaatiessa johdatti sateen kauemmaksi. Sittemmin teollisessa tuotannossa hatusta saatiin villahuovasta tehtynä kevyt, kestävä ja vesitiivis. Kiristettävien nyörien ansiosta hattu pysyi hyvin päässä tuulessa, ratsastuksen aikana ja esteisiin, esimerkiksi oksiin osuessaan. Hatulla saatoit myös juottaa vaikka hevosen. Ja näin lehmipoikien tarpeisiin markkinoidusta hatusta aikaan saatiin klassikko.

 

Tuohon ajankohtaan sattui myös huomionarvoinen historiallinen tapahtuma. Yhdysvaltain sisällissota käytiin vuosina 1861–1865 unionin eli pohjoisvaltioiden ja konfederaation eli etelävaltioiden välillä. Varmaankaan lierihattua ei paljon tainnut esiintyä. Deadwood-televisiosarjan väki on varustettu sangen monipuolisella hattuvalikoimalla. Sen tapahtumapaikkana on todellinen etelädakotalainen Deadwoodin kaupunki 1870-luvulla. Melkeinpä kaikki "Villin Lännen" elokuvat ja kertomukset yhdistelevät asioita tuolta ajalta yleensä miten sattuu ja moni seikka on ”Hollywood-myytti” vailla historiallista pohjaa.

 

Yhdysvalloissa cowboy-hattuja ovat käyttäneet niin USA:n ratsuväki, Texas Rangerit, muut lännenlokarit kuin presidentitkin. Kuuluisimpia ovat olleet lännenlegenda William F. Cody eli Buffalo Bill (1846-1917), näyttelijä John Wayne, mainoskasvo Marlboro-mies, presidentit Lyndon B. Johnson, Harry Truman ja George W. Bush sekä laulaja Madonna. Nykyaikojen ehkä merkittävimpiä stetson-mannekiinejä on ollut televisiosarja Dallasin John Ross eli ”J. R.” Ewingiä näytellyt Larry Hagman, jolla itsellään oli noin 850 cowboy-hatun kokoelma. Yhdysvaltojen ulkopuolella cowboy-hattua käyttävät muiden muassa kanadalaiset ratsupoliisit. Myös australialainen malli on läheinen jenkkihatulle.

 

Tarkkaan ottaen stetsoneiksi kutsutaan vain tämän John B. Stetsonin hattutehtaan valmistamia cowboy-hattuja. Kuollessaan vuonna 1906 Stetsonilla oli seitsemän miljoonan dollarin omaisuus, 5000 työntekijää ja 25 tuotantorakennusta yhdeksän hehtaarin alueella Pennsylvaniassa. Esimerkiksi vuonna 1915 yritys tuotti jo 3,3 miljoonaa hattua vuodessa. Stetsonin pojan ja seuraajan John B. Juniorin suurimmaksi saavutukseksi jäi se, että hän viskasi stetsoninsa kalkkikivirotkoon Arizonassa vuonna 1901. Kun hattu löydettiin kaksikymmentä vuotta myöhemmin, se oli muuttunut noin 18 kilon painoiseksi, kalkkikiven päällystämäksi stetsoninmuotoiseksi kiveksi, joka päätyi New Yorkin luonnonhistoriallisen museon kokoelmiin.

 

Teksasin stetson-etiketin mukaan cowboy-hattuja on erilaisia eri tarkoituksiin. Päivällä ja etenkin kesällä suositaan vaaleita värejä ja vilpoisia olkimalleja, talvella tummia ja lämpimiä hattuja. Iltastetson on tumma huopahattu. Hatun saa pitää päässä isoissa julkisissa tiloissa, kuten ostoskeskuksissa, mutta muuten se riisutaan sisätiloissa. Cowboy-kirkossa istutaan hattu päässä. Muodollisissa tilanteissa naisia tervehditään kohottamalla hattua hieman.

 

Niin, John teki hatun ja joskus hattu tekee miehen, mutta tällaista hattua on käyttänyt myös yksi todella suurista kantrimiehistä. Kantrilaulaja ja rodeomestari Chris LeDouxin kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Paras tarina cowboy-hatun vaiheista kätkeytyy hänen laulamaansa kappaleeseen This Cowboy’s Hat. Musiikin on tehnyt Jake Brooks ja se ilmestyi LeDouxin levyllä Used to Want to Be a Cowboy vuonna 1982. Kappale kertoo suurin piirtein sen, että sinun on turha pyytää cowboyta riisumaan hattuaan, jos sen hatun tarina sattuu olemaan värikkäämpi kuin oma tylsä elämänkertasi on. Musiikin löydät tästä  Chris LeDoux - This Cowboy´s Hat