Country & western

Country & western on Pohjois-Amerikan valkoisen väestön voimallisin oma musiikkitraditio, nykyisellään myös maailmanlaajuinen viihdeteollisuuden muoto. Countryn juuret ovat eurooppalaisten siirtolaisten kansanmusiikissa (etenkin englantilaisessa ja irlantilaisessa, mutta myös saksalaisessa, ranskalaisessa ja espanjalaisessa). Kantriin ovat myös vaikuttaneet voimakkaasti sen rinnalla syntyneet afroamerikkalaiset musiikkimuodot (musta gospel, blues, jazz). Kolmantena vaikuttajana voidaan pitää 19. vuosisadan amerikkalaista populaarimusiikkia ("Tin Pan Alley") ylisentimentaalisine parlor-lauluineen. Neljäs tärkeä vaikuttaja oli valkoinen hengellinen musiikki (ns. valkoinen gospel). Monien kirjoittajien mielestä countryn sentimentaalis-konservatiivinen arvomaailma ja selkeä harmonia ovat lähtöisin kahdesta jälkimmäisestä. Narratiivisuus ja kansanomaiset soittimet ovat eurooppalaisen kansanmusiikin, rytmisyys ja bluessävyt mustan musiikin peruja.
 

Oldtime

Oldtime oli c & w:n ensimmäinen muoto. Oldtime oli alunperin maalaisväestön ja syrjäseutujen asukkien hauskanpitomusiikkia, jota esittivät aluksi viulistit, myöhemmin string bandit (usein banjo, viulu, kitara, mandoliini) ja lauluyhtyeet lähinnä etelävaltioiden alueella. Etelävaltiot jakoivat 20. vuosisadalle tultaessa yllättävän homogeenisen kansanmusiikkiperinteen erilaisista etnisistä juurista huolimatta. Yhtenäistä laulustoa ja tyylipiirteistöä alueelle levittivät mm. showkiertueet, hengelliset liikkeet, kiertävät kauppiaat ja eri syistä paikasta toiseen vaeltavat työläiset ja työttömät. Monet oldtime-klassikot ovat väännöksiä 19. vuosisadan populaari-iskelmistä; kantrin juuret eivät siis ole yksinomaan kansanmusiikissa, vaan populaarivaikutteet olivat läpitunkevia jo varhaisissa levytyksissä.

Viulu (fiddle) oli keskeisessä asemassa varhaisessa countryssa. Soitin assosioitiin vanhastaan amerikkalaiseen maalaiskulttuuriin; sen soittotaitoa oli vaalittu fiddlin'-kilpailuissa ja latotansseissa. Ensimmäinen oldtime-levytähti oli Fiddlin' John Carson, jonka "Little Old Log Cabin in the Lane" (1923) luetaan yleisesti ensimmäiseksi kantrihitiksi. Carsonin levyttämä musiikki oli suunnattu tietoisesti valkoiselle maalaisyleisölle, samaan tapaan kuin "race"-levyt mustalle väestönosalle. Carsonin suosio poiki levytyskeikkaa suurelle joukolle pelimanneja, joiden tuotoksia julkaisivat mm. Peer, Vocalion ja Okeh (mm. Henry Whitter, Ernest Stoneman, Fiddlin' Powers Family, Uncle Dave Macon). Vuoteen 1925 mennessä uutta teollisuudenhaaraa alettiin nimittää (ei kovin imartelevasti) hillbilly-levytyksiksi (hillbilly=juntti).

Alkuaikojen hillbillytähdet olivat usein puoliammattilaisia; ensimmäinen countryn supertähti, Vernon Dalhart, sitävastoin oli ammattimainen populaarimuusikko, joka haistoi uusien markkinoiden vetovoiman. Dalhart möi miljoonan kansanomaisella levytyksellään "Wreck of the Old 97"/"The Prisoner's Song" ja tuotti 1920-luvulla pitkän sarjan hittejä, joissa yhdistyi New Yorkin musiikkiprofessionalismi etelän autenttisuuteen.

Kehittyvä teknologia mahdollisti 1920-luvun loppupuolella levytysten tekemisen tien päällä, ja kykyjen etsijät starttasivat kiertueelle maakuntiin. Näillä levyillä esiintyi liuta string bandeja, jotka loivat samaan aikaan mainettaan myös radioesiintyjinä. Kuuluisin näistä oli Atlantassa kasattu hulvaton Skillet Lickers, jonka laulajasta Riley Puckettista tuli sittemmin soolotähti. Toinen tärkeä löytö oli Carter Family, jonka kitaristi Maybelle Carter oli countrykitaran ensimmäinen tärkeä (valkoinen) vaikuttaja. Carter Family oli kantrin historian ensimmäinen menestyksekäs stemmalauluakti ja ryhmän vaikutus musiikinlajin myöhempään kehitykseen on mittaamaton.

Carter Familyn löytäjä, kantrimusiikin julkaisubisneksen isä Ralp Peer, oli vastuussa myös toisen varhaisen suurnimen löytymisestä. Jimmie Rodgers, laulava jarrumies, jodlasi ja lauloi itsensä vasta vähitellen kukkaansa puhkeavien kantrimarkkinoiden kärkeen toisella levytyksellään "T for Texas". Rogers yhdisti sujuvasti country bluesin tyylikeinoja valkoiseen kansnmusiikkiperinteeseen; samalla hän vakiinnutti jodlauksen osaksi kantrin keinovaroja. Rogers oli saanut oppinsa suoraan mustilta bluesmiehiltä: hänen tuotantonsa heijastaakin hyvin 1920-luvun afroamerikkalaista musiikkia, jossa vaikutteita vaihdettiin jatkuvasti ja varsin vapautuneesti. Rogersia pidetään yleisesti modernin kantrin isänä. Hän kuoli heikon terveytensä murtamana levytyssession aikana v. 1933.

Radio oli tärkeä varhaisen countryn levittäjä: köyhällä maalaisväestöllä ei ollut aina varaa uusiin levyihin, joten radiolähetykset kasvoivat arvoon arvaamattomaan. Nimenomaan radion avulla country lanseerattiin valkoisen väestön omaksi ”kansanmusiikiksi” . Ensimmäinen countryohjelmistoa esittävä asema oli Atlantan WSB; tärkeimpiä oldtimemusiikkiin erikoistuneita ohjelmia olivat Chicagon WLS-aseman National Barn Dance ja Nashvillen WSM:n Grand Ole Opry. Jälkimmäisestä tuli sittemmin kantrin tärkein julkinen areena.
 

Western

30-luvun alussa countrymusiikki oli jakautunut neljään päätyyliin: string bandien ja solistien musiikkiin sekä Jimmie Rodgersin ja Carter Familyn seuraajiin. Painopiste siirtyi vähitellen solisteihin. Samalla "Laulavan Cowboyn" imago esiteltiin kantriyleisölle. Laman aikana etenkin radion Barn Dance-ohjelmat esittelivät kansakunnalle uusia solistitähtiä. Ehkä tärkein näistä oli Grand Old Opryn Roy Acuff, joka toimi esikuvana lukuisille laulaville lehmipojille. Jimmie Rogersin seuraajista nimekkäin oli Gene Autry.  Yhtyeistä suurimpiin nimiin voidaan laskea kalifornialainen Sons of Pioneers, Delmore Brothers sekä Country Swingin kehittäjä Bob Willis & His Texas Playboys. Bill Monroe, Monroe Brothersin mandolinisti, loi myöhemmin näyttävän uran bluegrassin isänä.

"Western"-nimike sai alkunsa 30-luvun texasilaisinvaasiosta. Tuolloin Yksinäisen Tähden Valtion Laulavan Cowboyn imago vakiinnutettiin countryn kuvastoon elokuvien ja radioesiintymisten myötä. Varhaisista lehmipoikatähdistä autenttisin oli Tex Ritter (myöhemmin High Noonin [Sheriffi] tunnussävelmän laulaja). Muita varhaisia Cowboytähtiä olivat Ken Maynard ja Gene Autry (jonka Rodgers-imago oli vaihtunut lehmipoikaimagoon 30-luvun puoliväliin mennessä) sekä elokuvacowboyt Roy Rodgers ja Tom Mix. Texas toimi kasvualustana myös oldtimetyylin toiselle tärkeälle seuraajalle western swingille, joka yhdisteli surutta oldtimea, cajunia, Meksikon nortenoa,varhaista jazzia ja populaarimusiikkia. Samalla hawaijikitaran naukuva soundi  vakiintui osaksi kantria. Western swingin varhaisia edustajia olivat East Texas Serenaders, Light Crust Doghboys ja edellämainittu Bob Willisin bändi. Blue Ridge Playboys ennakoi jo 30-luvulla seuraavan vuosikymmenen honky tonk-tyyliä.

Honky tonk kehittyi samaan aikaan, mutta eri suuntaan (ja osin eri paikoissa) kuin western swing. Yhteistä tyyleille oli, että molemmat olivat tanssittavaksi tarkoitettuja ja yhdistelivät vanhaa uuteen; erona oli, että siinä missä western swing luotti suuriin akustisiin bändeihin, honky tonk hyödynsi pienyhtyettä ja uuden äänentoiston mahdollisuuksia. Samaan tapaan kuin urban blues (joka jakoi samoja vaikutteita), honky tonkin äänenvoimakkuuden kasvu heijasti keikkaoloja: musiikin piti kuulua savuisten saluunoiden metelin yli. Western swing oli tyyliteltyä ja lyyristä, honky tonk suoraa ja rehellistä niin ilmaisultaan kuin teksteiltäänkin. Kärjistetysti sanoen honky tonk oli baarien miehiä ja naisia varten, western swingin tahdissa svengaili koko perhe. Suuria honky tonk-nimiä olivat Ernest Tubb, Floyd Tillman, "Moon" Mulligan, Al Dexter, Ray Price ja Hank Williams vanhempi. Ensiksimainittu oli pitkälti vastuussa sähkökitaran vakiintumisesta kantrisoundiin. Bill Monroen 1940-luvulla kehittämä bluegrass jatkoi oldtime-musiikin perinnettä: klassinen bluegrass oli akustista, kolmiäänistä ja bluesvaikutteista; myöhemmin sitä alettiin yhdistellä honky tonkiin ja rockiin (ns. newgrass).
 

Nashville

Kantrin tuotannollinen painopiste siirtyi Teksasista, Chicagosta ja länsirannikolta vuoden 1949 jälkeen Nashvilleen. Suurin selittäjä ilmiölle oli isoksi mediaksi paisunut Grand Old Opry, joka veti tulevaisuuden tähtiä esiintymislavalleen eri puolilta maata. Muita vaikuttajia olivat elokuvacowboyden suosion väheneminen, uusien julkaisufirmojen perustaminen sekä levyteollisuuden voimakas kasvu. Tuon ajan Opry-tähtiä olivat mm. Cowboy Copas, Eddy Arnold, Hank Snow ja vaikuttavimpana kaikista Hank Williams Sr.

Hank Williams oli yksintein vastuussa kokonaisesta ikivihreiden kantrihittien tuotantolinjasta (mm. "Jambalaya", "Your Cheatin' Heart" , "I'm So Lonesome I Could Cry"). Williamsin ura lähti nousuun 1940-luvun lopulla kustannussopimuksesta Acuff-Rose-kustannusyhtiön kanssa. Esiintymiset Louisiana Hayridessa ja sittemmin Opryssa tekivät hänestä kertaheitolla kantriväen ykkössuosikin. Williams oli kolme vuotta Opryn ykkösesiintyjä ja hänen sävellyksensä menivät kuin kuumille kiville myös popmarkkinoilla. Monet Williamsin lauluista olivat elämäkerrallisia ja heijastivat hänen myrskyisää suhdettaan niin vaimoon (joka esiintyi alkuaikoina miehensä rinnalla) kuin alkoholiinkin. Williams oli laulajana ja esiintyjänä lyömätön: hän mm. vakiinnutti kantrinyyhkäisyt ja etelän laiskan lausuntarytmin Nashvillekantriin. Juomatavat veivät miehen tuhoon: Williams Sr sai kenkää Oprysta huhtikuussa 1952, avioliitto päättyi vieden mukanaan puolet maallisesta omaisuudesta ja viimeinen isku (sydänkohtauksen muodossa) tuli auton takapenkillä matkalla keikalle uudenvuodenaattona 1953.

Nashvillecountrysta tuli 1950-60-luvuilla kantrimusiikin leveä keskitie; kitaristituottaja Chet Atkinsin tuotanto(ja soitto-)tyyli oli tärkeä tekijä nashvillesoundin syntymisessä. Studiomuusikoiden hedelmällinen vuorovaikutus, joka poiki omaleimaisen kuulonvaraisen sovitustyylin (nuotteja ei juuri käytetty, vain "nashvillelappuja"), uniikki instrumentaatio (lead-kitara, metallikielisen akustisen hyödyntäminen rytmissä, kitarasovitusten jakaminen, rummut, piano, 6-kielisellä bassolla tuplattu kontrabasso sekä tarvittaessa viulu ja pedal steel), säästeliäs sovitustyyli ja omaleimaiset lickit luonnehtivat tätä soundia. Tunnusomaisiksi tulivat myös Jordanairsien ja Anita Kerr Singerin kuulaat taustalaulut.

1950-luvun nashvilletähtiä olivat Jim Reeves, Patsy Cline, Don Gibson ja Hank Locklin. Rock'n'roll vaikutti kantriin kahdella tavalla: se imi osan kantritähdistä rocklaulajiksi ja lähensi countrya mustaan musiikkiin. Samalla se myötävaikutti monien esittäjien siirtymiseen pop-uralle. Kantrin uusi tuleminen tapahtui vasta 60-luvun loppupuolella, kun folkista aloittaneet artistit nostivat sen suosioon rockkansan keskuudessa.
 

Country ja rock

1950-luvulla countryn ja r & bluesin sulautumasta syntyi rockabilly. Keskeisimmän rockabillylevy-yhtiön Sunin katalogi sisälsi sekä countrya että bluesia - Elvis & co. yhdistivät tyylit ja loivat samalla yhden uuden nuorisomusiikin perussuunnista. Samoihin aikoihin countryvaikutteita yhdisteli Chicagobluesiin Chuck Berry. Bill Haleyn swing-rock oli puolestaan leimallisesti western swing-vaikutteista. Monet 50-luvun lopun ”puhtoiset” poptähdet kelpasivat myös country-yleisölle (mm. Pat Boone, Everly Brothers...).

1960-luvulla jenkkipopyhtyeet alkoivat suosia Beatlesin vastapainoksi juurevia countryvaikutteita: syntyi countryrock (Byrds, Flying Burrito Brothers, The Band, Bob Dylan). Kantriin tarttuivat myös monet 1970-luvun kalifornialaisartistit (kuten Asleep at the Wheel, Eagles ja Linda Ronstadt). Toisin päin vaikutteita imivät  mm. Gram Parsons ja Randy Travis. Countryrockin lähtökohtana toimineessa Bakersfield-soundissa oli jo edellisellä vuosikymmenellä esiintynyt suoria rhythm & blues-viittauksia. Bakersfieldissä vaikuttivat mm. Merle Haggard ja Buck Owens.
 

Outlaw, cajun, tex-mex ja muut...

Outlaw syntyi 70-luvulla vastapainoksi ylikaupallistuneelle nashvillekantrille: siinä yhdistyivät honky tonkin ja rockabillyn vaikutteet teksasilaiseen rentouteen ja suorasukaisiin sanoituksiin. Tärkeimpiä lainsuojattomia olivat Willie Nelson, Waylon Jennings, Kris Kristoffersson ja Hank Williams Jr. Näiden miesten tuotanto vaikutti myöhempään rekkakantriin.

Kantrin alueelle sijoitetaan usein myös kaksi etnistä tyyliä: cajun on Louisianan suomaaston kreolien tanssimusiikkia, jossa ovat säilyneet ranskan(kreolin)kieliset sanat ja vanhakantainen instrumentaatio (haitari, viulu, lusikat, triangeli). Musiikillisesti se koostuu one- ja two-stepeistä sekä valsseista. Tex-mex on puolestaan meksikon rajaseudun chicano-musiikkia, joka perustuu kansanmusiikkimaisempaan norteno- ja mariachimusiikkiin. Siinä on vaikutteita myös keskieurooppalaisesta polkasta.

Countryteollisuus on levinnyt kuin pullataikina viime vuosikymmenillä. Suuria kestosuosikkeja ovat olleet naisista Tammy Wynette, Dolly Parton ja Tanya Tucker sekä miehisellä puolella Don Williams, George Jones, Ricky Skaggs ja Garth Brooks, yhtyeistä Oak Ridge Boys. Oma kategoriansa ovat kantrisoundilla laulavat viihdetähdet (Kenny Rogers, Ann Murray, Olivia Newton John) ja "pehmeät" kantrahtavat laulaja-lauluntekijät (John Denver, Emmyloy Harris).